Bikkhu Bodhi 1984
Bikkhu Bodhi syntyi New Yorkissa vuonna 1944. Hän opiskeli filosofian tohtoriksi Amerikassa ja muutti sitten Sri Lankaan ja tuli munkiksi vuonna 1972. Bikkhu Bodhi on julkaissut Theravadaan liittyviä tekstejä, kääntänyt palinkielisiä sutria ja kirjoittanut niihin kommentaareja. Tämä teksti on lyhennys internetissä julkaistusta tekstistä, joka on vapaasti kopioitavissa. Suomennos Ani Sherab.
Opettaja: Bikkhu Bodhi
Äärimmäinen totuus on suoraan nähtävissä, ajaton ja aina saatavilla, sillä paikka, jossa se oivalletaan, on sisäpuolellamme. Jotta siitä tulisi vapauttava, se on itse nähtävä, uskominen ei riitä. Näkeminen tapahtuu tarkkaavaisuuden tai tietoisuuden avulla, joskin tämä tietoisuus poikkeaa tajuntamme tavallisesta tavasta toimia. Tietoisuus on läsnä tajunnassa aina siinä mielessä, että kohde tunnistetaan tai koetaan. Oikean tarkkaavaisuuden harjoituksessa mieli pidetään tieten tahtoen pelkän havaitsemisen tasolla, huomioidaan sitä mitä itsessä ja ympärillä nykyhetkessä tapahtuu. Mieli harjaantuu pysymään nykyhetkessä avoimena, hiljaa, valppaana ja kuluvaa hetkeä pohdiskelevana. Kaikki arvioinnit ja tulkinnat jätetään sivuun, ja jos niitä tulee mieleen, ne vain huomataan ja sitten jätetään. Tehtävänä on vain huomata se mitä tapahtuu silloin kun se tapahtuu, tapahtumien muutoksen harjalla ratsastetaan kuin surffaaja aallonharjalla. Tämä on keino pysyä nykyhetkessä.
Saattaa luulla, että on muutenkin aina nykyhetkessä, mutta se on harhakuva. Olemme harvoin tietoisia nykyhetkestä niin täsmällisellä tavalla kuin mitä tarkkaavaisuuden harjoittamisessa vaaditaan. Tavallinen tajunta alkaa tiedollisen prosessin nykyhetken antamasta vaikutelmasta, mutta se ei pysy siinä vaan käyttää sitä hyppytelineenä. Alkuvaikutelma laukaisee ajatusten sarjan, kohdetta analysoidaan, koetetaan tehdä siitä itselle ymmärrettävä omien luokitusten ja oletusten mukaisesti. Sen tehdäkseen mieli luo käsitteitä ja rakentaa niistä monimutkaisia rakennelmia. Alkuperäinen kohde on himmeä kuin kuu pilviverhon takana.
Sen lisäksi tietämätön mieli heijastaa omat sisäiset rakennelmansa kohteeseen ja kuvittelee sille ominaisuuksia, mitä alkuperäisessä havainnossa ei lainkaan ollut. Lopullinen kohde, jota sitten käytämme arvojemme, suunnitelmiemme ja tekojemme pohjana on tilkkutäkki mielen luomia kudelmia.
Tämän tehtailun lähteenä ovat mielen heikkoudet, jotka pysyvät piilossa. Heikkoudet luovat kudelmat, heijastavat ne ulospäin ja käyttävät niitä pinnalle päästäkseen, missä ne saavat aikaan sekasortoa. Virhehavaintojen korjaamiseen tarvitaan viisautta, ja viisauden täytyy ensin saada nähdä kohde sellaisena kuin se on, ilman käsitteellistä monimutkaistamista. Oikea tarkkaavaisuus raivaa tämän tilan ja valaisee kokemuksen sellaisenaan ennen tulkintoja. Tarkkaavaisuuden harjoittaminen näin on ennemminkin vanhan purkamista kuin uuden rakentamista: ei-arviointia, ei-assosiointia, ei-suunnittelua, ei-kuvittelua, ei-toivomista. Toivominen jne. ovat nimittäin keinoja joilla mieli manipuloi kokemusta ja antaa sille vallan. Pelkkä havaitseminen vain katsoo kun kokemus syntyy, säilyy ja häviää. Sellaista kokemusta ei satuloida haluilla, siihen ei takerruta. Mieli pidetään nykyhetkessä pitkään, tarkasti ja sitkeästi. Kun tarkkaavaisuus on vahva, mieli pysyy kohteessa ja syventyy sen ominaisuuksiin.
Tämä harjoitus johtaa joko syvään keskittymisen tilaan tai viisauden kehittymiseen riippuen siitä miten harjoitusta sovelletaan. Jos tavoitellaan absorptioita, syviä keskittymisen tiloja, tarkkaavaisuuden tehtävä on pitää mieli kohteessa ja vartioida, niin etteivät häiriöt yllätä. Jotta oivallus syntyisi ja viisaus kasvaisi, tarkkaavaisuutta käytetään eri tavalla. Silloin sen tehtävänä on huomioida ilmiöitä ja erotella niiden ominaisuudet kunnes niiden kaikkein perustavimmanlaatuiset ominaisuudet saadaan selville.
Oikeaa tarkkaavaisuutta harjoitetaan neljällä perusmenetelmällä.
1. Kehon pohdiskeleminen
a) Hengityksen tarkkailu.
Vaikka hengityksen tarkkailu on usein ensimmäinen mietiskelymenetelmä joka opetetaan, se ei ole vain aloittelijoita varten. Se oli myös se menetelmä jota Buddha käytti yönä jolloin hän valaistui.
Tässä harjoituksessa hengitykseen ei mitenkään puututa, ollaan vain tietoisia luonnollisesta hengityksestä kun ilmavirta koskettaa sieraimia tai ylähuulta sisään ja ulos mennessään. Hengityksestä voi olla tietoinen ainoastaan nykyhetkessä eikä samanaikaisesti voi uppoutua monimutkaisiin ajatusrakennelmiin.
Hengityksen tarkkailussa on neljä seikkaa, jotka tulee ottaa huomioon. Niistä kaksi ensimmäistä voivat tapahtua missä järjestyksessä vain. Niiden jälkeen tulevat kohdat kolme ja neljä.
Näiden lisäksi on edistyneempiä menetelmiä, jotka suuntaavat hengityksen tarkkailun syvän keskittymisen ja viisauden saavuttamiseen.
b) Asennon tarkkailu.
Keho voi omaksua neljä perustoimintoa: käveleminen, seisominen, istuminen ja makaaminen. Tarkkaillaan missä asennossa keho on, tietoisena kävelemisestä kun kävellään jne., ja kun muutetaan asennosta toiseen, ollaan tietoisia muutoksesta. Harjoitus saa ymmärtämään että keho ei ole itse eikä itselle kuuluvaa omaisuutta, vaan ainetta joka on tahdon alla.
c) Tarkkaavaisuus ja selkeä käsitys.
Toimintaan liitetään
d) Kehon luonnon analysointi.
Eri menetelmistä voidaan mainita kehon epämiellyttävyyden pohdiskelu, joka on vastalääke halulle, sekä kehon rakennusainesten erotteleminen neljäksi elementiksi.
Epämiellyttävyyttä pohdiskellaan mielikuvaharjoituksen keinoin. Harjoittaja hajottaa ruumiin ajatuksissaan osiin ja tutkii niitä yksi kerrallaan, niin että niiden luotaantyöntävä laatu käy selväksi. Teksti mainitsee 32 osaa: hiukset, ihokarvat, kynnet, hampaat, iho, liha, jänteet, luut, luuydin, munuaiset, sydän, maksa, pallea, perna, keuhkot, paksusuoli, ohutsuoli, vatsalaukku, uloste, aivot, sappi, lima, märkä, veri, hiki, rasva, kyyneleet, ihra, räkä, sylki, onteloiden neste ja virtsa. Tarkoituksena ei ole tuottaa inhoa ja vihaa kehoa kohtaan, vaan ymmärtää että kauneus on kangastus ja sammuttaa himon liekit poistamalla polttoaine.
Toinen harjoitus, jossa analysoidaan kehon rakenneosia elementtien tasolla auttaa ymmärtämään ruumiin epäpersoonallisuutta. Keho muodostuu maasta, vedestä, tulesta ja ilmasta ja tässä pohdiskellaan sitä, miten ne ilmenevät kiinteytenä, virtaavuutena, lämpönä ja edestakaisena liikkeenä. Kiinteys näkyy elimissä, kudoksissa ja luissa, virtaavuus ruumiin nesteissä, lämpö kehon lämmössä ja liike hengityksessä. Elementit ovat samat, joista ympäristökin rakentuu, ja vaihdantaa kehon ja ympäristön elementtien kanssa tapahtuu jatkuvasti. Kun oivaltaa sen selkeästi meditaation kautta, lakkaa samastumasta kehoonsa, takertumasta siihen. Ymmärtää että keho on vain vaihtuvien ainesosasten yhteen tulemisen summa, tuki alati muuttuvalle ajatusten virralle. Siinä ei ole mitään mitä voisi pitää todella olemassa olevana itsenä, omana identiteettinä.
e) Hautausmaameditaatiot.
Lopuksi kehoa pohdiskellaan ”hautausmaamietiskelyillä”, joissa tutkitaan kehon hajoamista kuoleman jälkeen. Sitä voidaan pohdiskella mielikuvituksessa, kuvien kautta tai tutkimalla oikeaa ruumista. Kun on saanut selkeän mielikuvan hajoavasta ruumiista, tietoa sovelletaan omaan kehoon ja pohditaan: ”Tämä keho, joka on niin täynnä elämää, kokee saman kohtalon. En voi paeta kuolemaa ja hajoamista vaan kuolen ja hajoan.” Tätäkään meditaatiota ei pidä käsittää väärin kuoleman ja ruumiitten ihannointina, vaan tarkoituksena on luoda vahvoja mielikuvia, jotka tekevät tyhjäksi pysyvän olemassaolon harhaluulon. Ruumis opettaa pysymättömyyttä.
2. Tuntemuksien pohdiskeleminen
Tuntemus voi olla miellyttävä, epämiellyttävä tai neutraali. Tuntemus on läsnä kaikessa mitä koetaan, havaintoa seuraa aina joku tunne. Tunne syntyy kun tajunta tulee kosketukseen kohteen kanssa aistien kautta. Tajunta ”koskettaa” kohdetta, joka esittäytyy mielelle aistielimen kautta. On silmä-kosketus, korva-kosketus, nenä-kosketus, kieli-kosketus, iho-kosketus ja ajatus-kosketus, joista syntyy kuudenlaisia tuntemuksia.
Tunne on tärkeä pohdiskelun kohde, koska tunne ravitsee piileviä heikkouksia ja sysää ne toimintaan. Kun miellyttävä tunne tulee, lankeamme ahneuteen ja takerrumme miellyttävään tunteeseen. Se on halun heikkous. Kun tuskallinen tunne tulee, vastaamme inholla, vihalla ja pelolla. Ne ovat kaikki aggression muotoja. Kun neutraali tunne tulee, emme tavallisesti huomaa sitä tai annamme sen tuudittaa itsemme pettävään turvallisuuden tunteeseen. Se on tietämättömyyden heikkous.
Linkki tunteen ja siitä seuraavan heikkouden välissä voidaan katkaista jos tahdotaan. Heikkous voi päästä pintaan vain jos sen syntyä ei havaita, ja jos hemmottelee sillä itseään sen sijaan että tarkkailisi tilannetta. Jos tekee heikkoudestaan tarkkailun kohteen, tarkkaavaisuus vie siltä ponnen. Sitten, sen sijaan että suhtautuisimme tunteeseen vanhan tavan mukaan halun, vihan tai apatian kautta suhtaudummekin siihen pohdiskellen ja käytämme sitä hyväksi ymmärtääksemme kokemuksen luonteen.
Aloitteleva mietiskelijä havaitsee tunteensa sen mukaan, ovatko ne miellyttäviä, epämiellyttäviä vai neutraaleja. Tunteeseen ei samastuta pitämällä sitä omana, itsenä tai ”jonakin mikä tapahtuu minulle”. Tunteen laatu vain havaitaan. Kun harjoitus edistyy, huomio siirtyy tunteiden laadusta tunneprosessiin itseensä. Tuntemisessa on kyse lakkaamattomasta virrasta tunteita, jotka syntyvät ja häviävät toisiaan seuraten, pysähtymättä. Tässä prosessissa ei ole mitään pysyvää. Tunne itsessään on sarja tapahtumia, tunteiden leimahduksia, jotka häviävät heti synnyttyään. Näin kasvaa ymmärrys tunteiden väliaikaisuudesta, ja kun ymmärtää sen, se kiskoo heikkoudet juuriltaan. Miellyttäviä tunteita ei ahnehdita, tuskallisia tunteita ei torjuta, neutraaleista tunteista ei olla tietämättömiä. Kaikki nähdään muuttuvina tapahtumina ilman painoarvoa, todellista nautintoa tai syytä osallistua.
3. Mielen tilan pohdiskeleminen
Yleensä mieltä pidetään pysyvänä. Kun kokemukset muuttuvat, mieli joka kokee ne, näyttää pysyvän samana, sen identiteetti säilyy. Buddhan opetuksen mukaan mieli on mentaalisten toimintojen jatkumo. Nämä toiminnat eivät ole kiinni toisissaan, niiden yhteys on vain syy-yhteys.
Tajunnan yhtä erillistä toimintoa kutsutaan nimellä citta. Siihen viitataan tässä termillä ”mielentila”. Jokainen citta muodostuu eri osatekijöistä, joista keskeisin on tajunta itse. Tajuntaa kutsutaan myös cittaksi. Tajunnan lisäksi jokaiseen cittaan kuuluu mentaalisia tekijöitä eli cetasikoja. Niitä ovat havaitseminen, tahto, tunteet jne., kaikki ajatustason toiminnot lukuun ottamatta kohteen tajuamista sinällään, joka on citta eli tajunta.
Koska tajunta itsessään on pelkkä kohteen kokeminen, sitä ei voi tulkita sen oman luonnon kautta, vaan ainoastaan siihen liittyvien mentaalisten tekijöiden kautta. Cetasikat värittävät cittan ja antavat sille ominaispiirteet. Kun haluamme osoittaa cittan pohdiskelun kohteeksi, meidän on tehtävä se cetasikojen kautta. Buddhan opetusten mukaan erotetaan kuusitoista erilaista cittaa: mieli himon vallassa, mieli ilman himoa, mieli vihan vallassa, mieli ilman vihaa, mieli tietämättömyyden vallassa ja ilman tietämättömyyttä, ahdistunut mieli, höpsähtänyt mieli, kehittynyt mieli, kehittymätön mieli, verrattavissa oleva mieli, vertaansa vailla oleva mieli, keskittynyt mieli, keskittymätön mieli, vapautettu mieli, vapautumaton mieli.
Käytännössä riittää, kun alussa tutkii kuutta ensimmäistä, joissa mieli on sidoksissa johonkin kolmesta perusheikkoudesta. Kun jokin citta on läsnä, pelkästään pohdiskellaan sen läsnäoloa mielentilana. Sitä ei samasteta itseen tai omisteta jonakin joka on ”minun”. Olipa mielentila hyvä tai huono, siitä ei iloita eikä sitä hylätä, ainoastaan havaitaan se selkeästi ja annetaan sen mennä takertumatta haluttuun ja torjumatta ei-haluttua.
Kun kontemplaatio syvenee, mielen sisältö jalostuu, tarkkaavaisuus kasvaa ja ajatukset, mielikuvat ja tunteet heikkenevät. Mieli on intensiivisen tietoinen omaa kehkeytymisprosessiaan katsellessaan. Lopulta sekin, joka vaikuttaa tarkkailijalta – pysyvältä ja kiinteältä näyttävä mieli itse – sulautuu cittojen virtaan niiden välähtäessä näkyviin ja pois näkyvistä hetkestä toiseen.
4. Ilmiöiden pohdiskelu
Sanalla dhamma (ilmiöt) on tässä kaksi merkitystä. Dhamma tarkoittaa mentaalisia tekijöitä (cetasikat), joihin suhtaudutaan nyt sellaisinaan, ilman sitä roolia mikä niillä on mielen tilojen värittäjinä. Ja dhamma tarkoittaa myös todellisuuden rakenneosia. Buddhan opetuksen mukaan todellisuuden rakenneosat ovat pelkkiä ilmiöitä ilman mitään aineellista tukea niiden takana.
Pohdiskelu jakaantuu viiteen alakohtaan, jotka liittyvät eri ilmiöihin: viisi estettä, viisi aggregaattia, viisi sisäistä ja ulkoista aistiperustaa, seitsemän valaistumisen osatekijää ja Neljä jaloa totuutta. Näistä viisi estettä ja seitsemän valaistumisen osatekijää ovat dhammaa kapeassa cetasika-merkityksessä. Tarkastelemme niitä nyt. Muut kuuluvat todellisuuden rakenneosiin laajassa merkityksessä ja niitä käsitellään viisauden kehittymisen yhteydessä.
Viisi estettä ovat valaistumisen pääasialliset esteet ja valaistumisen seitsemän osatekijää ovat pääasialliset apuneuvot vapautumisen tiellä. Esteet ovat aistillinen halu, paha tahto, tylsistyminen ja uneliaisuus, levottomuus ja huolet sekä epäily. Ne ilmenevät yleensä mietiskelyssä sitten kun alkuinnostus ja karkeat häiriöt ovat laantuneet. Kun este ilmestyy, se pitäisi havaita ja kun se häviää, sekin pitäisi huomata. Jotta onnistuisi tekemään niin, on ymmärrettävä miten esteet syntyvät, miten ne voi poistaa ja miten niitä voi estää nousemasta esiin tulevaisuudessa.
Samadhi on mielen ja mentaalisten tekijöiden keskittämistä kohteeseen oikein ja tasaisesti. Hyvä keskittymisen tila kokoaa tavallisesti hajallaan olevat mielentilat yhteen. Katkeamattomasta tarkkaavaisuudesta seuraa mielen toimintojen tyyneys. Siihen verrattuna harjaantumaton mieli liikkuu hajanaisella tavalla: Buddha vertasi sitä kalaan, joka poukkoilee kuivalla maalla. Mieli ei voi pysyä paikoillaan vaan ryntää ajatuksesta toiseen hallitsemattomana. Hajanainen mieli on myös itsepetoksen vallassa. Huolien kuormittamana se on altis lankeamaan heikkouksiin ja näkee osatotuuksia, joita satunnaiset ajatukset vääristävät. Kun mieli on harjaantunut keskittymisharjoituksen kautta, se on vapaa heikkouksista, sävyisä ja seesteinen, hyvä työkalu syvälliseen oivallukseen. Niin kuin järven pinta ilman värettäkään keskittynyt mieli heijastaa mitä sen eteen laitetaan juuri sellaisena kuin se on.
Keskittymiskyky paranee joko varta vasten kehittämällä syviä keskittymisen tiloja eli absorptioita tai sivutuotteena polulla, jonka päätarkoitus on kehittää viisautta. Ensimmäistä menetelmää kutsutaan shamataksi ja toista vipashyanaksi. Kumpaakin kuuluu samat alkuharjoitukset. Moraalinen perusta on luotava ja puutteet korjattava, on löydettävä hyvät ohjeet, mieluiten myös opettaja, ja on järjestettävä ympäristö meditaatioon sopivaksi. Shamatan harjoittajan tulee sitten valita keskittymisen kohde. Opettaja valitsee kohteen oppilaan luonteen mukaisesti. Ellei opettajaa ole, joutuu itse kokeilemalla etsimään sopivan kohteen. Tyyneysmietiskelyn aiheita on neljäkymmentä: kymmenen kasinaa, kymmenen epämiellyttävää kohdetta, kymmenen muistettavaa asiaa, neljä hienostunutta tilaa, neljä aineetonta tilaa, yksi havainto ja yksi analyysi.
Kymmenen kasinaa kuvaavat maailmankaikkeuden ominaisuuksia. Neljä edustaa elementtejä maa, vesi, tuli ja ilma; neljä värejä sininen, keltainen, punainen ja valkoinen, yksi on valo ja yksi avaruus. Esimerkiksi maata mietiskellään tuijottamalla pyöreää savilevyä ja toistamalla ”maa, maa”.
Kymmenen epämiellyttävää kohdetta ovat ruumis sen hajoamisen eri vaiheissa. Nyt tarkoituksena ei ole pohdiskella pysymättömyyttä vaan mielen ainoastaan annetaan levätä kohteessa ilman ajatuksia.
Kymmenen muistettavaa asiaa ovat seuraavat: Buddhan ominaisuudet, Dharman ominaisuudet, Sanghan ominaisuudet, itsekuri, anteliaisuus, omat mahdollisuudet kehittää jumalallisia ominaisuuksia, kuolema, kehon epämiellyttävä luonto, hengitys ja rauha eli nirvana.
Neljä hienostunutta tilaa ovat rakastava ystävällisyys, myötätunto, sympaattinen ilo ja tasapuolisuus.
Neljä aineetonta tilaa ovat absorptiotiloja: loputtoman avaruuden perusta, loputtoman tajunnan perusta, olemattomuuden perusta ja ei-havaitsemisen ja ei-ei-havaitsemisen perusta.
Yksi havainto liittyy tässä ruuan epämiellyttävyyden pohdiskeluun tarkoituksena vähentää ruuanhimoa.
Yksi analyysi on kehon pohdiskelua neljänä elementtinä.
Kohde valitaan luonteen mukaan. Epämiellyttävyys sopii mietiskelyn kohteeksi henkilölle jota vaivaa halu, rakkaus sopii vihaiselle luonteelle, Buddhan, Dharman ja Sanghan ominaisuudet ovat tehokkain keskittymisen kohde hartauteen taipuvaiselle. Luonteesta riippumatta levottomuus ja ajatusten hajanaisuus vaivaavat kaikkia aloittelijoita, ja siksi yleensä suositellaan ensin keskittymistä hengitykseen. Myös myöhemmin, kun etsitään syviä keskittymisen tiloja, hengitykseen keskittyminen tulee avuksi. Kun meditaation aikana ilmenee voimakkaita tunnetiloja, niiden vastalääkkeisiin keskitytään: paha tahto taltutetaan rakastavalla ystävällisyydellä, halu epämiellyttävyyden pohdiskelulla, hartautta lisätään miettimällä Buddhan ominaisuuksia ja kuolemaa pohditaan, jotta vakuututaan harjoittamisen kiireellisyydestä.
Keskittyminen kehittyy asteittain. Ensin mieli vaeltaa pois keskittymisen kohteesta ja se tuodaan lempeästi takaisin niin usein kuin tarpeen. Kun on rauhoituttu, jokin viidestä esteestä saattaa pulpahtaa pintaan ajatuksina, tunteina tai kuvina. Ne voidaan voittaa kärsivällisyydellä ja pitkitetyllä ponnistuksella. Toisinaan keskittymisen kohde on jätettävä syrjään ja ryhdyttävä poistamaan esteitä vastalääkkeillä, toisinaan on vain tuotava mieli takaisin yhä uudelleen.
Harjoitus herättää viisi mentaalista tekijää, jotka uinuvat tavallisessa tajunnassa. Ne yhdistävät nyt voimansa meditaation ansiosta ja johdattavat kohti samadhia. Nämä syventymisen jhana-tekijät ovat mielen suuntaaminen tehtävään, pitkitetty suuntaaminen, haltioituminen, onnellisuus ja yksipisteisyys. Mielen suuntaaminen on kuin kellon kilistys, pitkitetty suuntaaminen kuin kilinän kaiunta. Haltioituminen on kuin tunne vettä autiomaassa nähdessä, ja onnellisuus on kuin joisi tuota vettä. Yksipisteisyys yhdistää mielen kohteeseen.
Nämä viisi mentaalista tekijää ovat viiden esteen vastavoimat. Mielen suuntaaminen kohottaa mieltä ja estää uneliaisuuden. Pitkitetty suuntaaminen ajaa epäilyt pois. Haltioituminen estää pahantahtoisuuden ja onnellisuus poistaa levottomuuden ja huolet. Yksipisteisyys vastustaa aistihalua, kaikkien pettävintä häiriötekijää. Esteitä ei ole vielä poistettu, mutta ne on tyynnytetty eivätkä ne enää estä keskittymistä.
Ensin keskitytään karkeisiin fyysisiin kohteisiin kuten savikiekkoon tai hengitykseen. Se on ”alkuharjoituksen merkki.” Sitten siirrytään ”oppimisen merkkiin”. Silloin keskitytään visualisoituun kuvan kiekosta tai heijastuskuvaan siitä miten ilma koskettaa sieraimia.
Aikanaan oppimisen merkistä syntyy vielä uusi kohde, ”vastaparin merkki”. Se on puhdistunut ajatuskuva, joka on paljon kirkkaampi ja selkeämpi kuin oppimisen merkki. Oppimisen merkki on kuin kuu pilviverhon takana ja vastaparin merkki kuin kuu pilvettömällä taivaalla. Kun vastaparin merkki ilmestyy, viisi mentaalista tekijää tukahduttaa viisi estettä, ja mieli lähestyy absorptiota vaikka ei vielä uppoudukaan kohteeseen. Se on absorption rajalla upacara-samadhissa.
Harjoituksen jatkuessa tullaan varsinaiseen absorptioon, appana-samadhiin, jossa myös keskitytään vastaparin merkkiin. Tässä jhana-tekijät vahvistuvat. Absorptiossa on kahdeksan tasoa. Ensin neljä dhyanaa ja sitten neljä aineetonta tilaa. Ensimmäisessä dhyanassa läsnä on mielen suuntaaminen kohteeseen ja pitkitetty suuntaaminen, haltioituminen ja onnellisuus. Toisessa dhyanassa mielen suuntaamista ei tarvita, haltioituminen, onnellisuus ja yksipisteisyys täyttävät mielen. Siinä on muitakin tekijöitä, mm. itseluottamus.
Haltioituminen on eräänlaista levottomuutta joka täytyy hylätä. Kolmas dhyana onkin tasapainotila, josta haltioituminen jää pois, ja jäljelle jää onnellisuus ja yksipisteisyys. Muita tekijöitä ovat mm. tarkkaavaisuus, selkeä ymmärtäminen ja samanarvoisuus. Neljännessä ei ole tuskaa eikä nautintoa. Se määritellään yksipisteisyydeksi ja neutraaliksi tunteeksi, ja siinä on erityinen tarkkaavaisuuden puhtaus, koska samanarvoisuus on pitkälle kehittynyt. Tätä kutsutaan oikeaksi keskittymiseksi.
Kun harjoittaja saavuttaa ensimmäisen dhyanan, hänen pitäisi tehdä harjoitusta edelleen hallitakseen sen täysin. Harjoitusta ei pidä jättää siksi että luulee osaavansa, eikä myöskään pidä rynnätä seuraavan tason harjoituksiin. Absorptiota toistetaan kunnes siihen osataan mennä, pysyä siinä, tulla siitä ulos ja katsoa sitä jälkeenpäin vaikeuksitta.
Vaikka tämä mielentila on paljon rauhallisempi ja autuaampi kuin tavallinen tajunta, se on vielä lähellä aistitajuntaa ja esteitä.
Neljän dhyanan tuolla puolen on neljä aineetonta tilaa, joissa ei ole häivääkään mielikuvista jäljellä. Tässä ei hienosteta mentaalisia tekijöitä niin kuin dhyanoissa vaan keskittymisen kohteet käyvät hienovaraisemmiksi. Ne ovat loputon avaruus, loputon tajunta, olemattomuus ja ei havaintoa eikä havaitsemattomuutta. Näitä ei voi selittää sanoilla. Mieli on niissä mahdollisimman keskittynyt. Niistä kuitenkin puuttuu jotakin. Niistä puuttuu sisäisen oivalluksen viisaus, eikä niiden avulla voi saavuttaa vapautumista.
Yllä olevissa keskittymismenetelmissä tajunta kiinnitetään kohteeseen ja jätetään muu ulkopuolelle. On olemassa keskittymismenetelmä, joka ei rajoita tietoisuutta, keskittyminen kuluvaan hetkeen. Sitä kutsutaan ”hetkelliseksi tajunnaksi” ja siinä pysytään mihinkään takertumatta tietoisena kustakin ilmiöstä silloin kun se ilmenee, liittyipä ilmiö kehoon tai mieleen. Lopulta keskittyminen voimistuu, niin että mieli pysyy yksipisteisesti keskittyneenä muuttuvaan tapahtumien virtaan. Vaikka kohde muuttuu, ajatukset ovat yhdentyneet vakaasti. Tällainen virtaava keskittyminen kehittyy harjoittamalla tarkkaavaisuuden neljää perustusta sisäisen näkemyksen (vipashyanan) tiellä. Kun se on tarpeeksi vahva, se vie polun viimeiseen vaiheeseen, viisauden syntymiseen.
Keskittyminen tuo autuuden, tyyneyden ja voiman, mutta se ei vapauta kärsimyksen kahleista. Siihen tarvitaan näkemys asioiden absoluuttisesta luonnosta ja sen kehittymiseksi kaikki kahdeksanportaisen polun osatekijät täytyy yhdistää. Oikea näkemys ja oikea aikomus kohotetaan ja näkemys muuttuu käsitteiden tasolta ilmiöiden luonnon suoraksi näkemiseksi. Oikea aikomus muuttuu ymmärryksen kasvettua heikkouksien aidoksi hylkäämiseksi.
Keskittyminen ei riitä vapauttamaan, koska se ei kosketa heikkouksia niiden perustasolla. Buddha opettaa, että heikkoudet kerrostuvat kolmelle eri tasolle. On piilevä taipumus, ilmentymisen vaihe ja rikkomuksen vaihe. Niistä syvimmällä on piilevä taipumus, jolloin heikkous ei näy päällepäin. Toisessa vaiheessa se ilmentyy ajatuksena tai tunteena ja kolmannessa se motivoi kielteisen teon joko puheen tai kehon kautta.
Itsekuri estää kielteisten tekojen tekemisen. Keskittymällä ajatukset ja tunteet voi hallita. Tajunnanvirran piileviä taipumuksia ei kuitenkaan voi kitkeä edes täydellisellä absorptiolla, sillä siihen vaaditaan enemmän kuin pelkkä rauhan tila. Siihen tarvitaan viisautta, ymmärrys ilmiöiden todellisesta luonteesta.
Viisaudella voi katkaista piilevien taipumusten juuret, sillä kaikista heikkouksista pohjimmaisena on tietämättömyys. Tietämättömyys ruokkii muita heikkouksia, ja viisaus hävittää tietämättömyyden. Tietämättömyys ei ole pelkkää ei-tietämistä, vaan voimakas elementti joka vaikuttaa havaintoihimme, ajatuksiimme ja vääristää kokemukset. Kolme pääasiallista vääristymää ovat seuraavat: pysymätön nähdään pysyvänä, epätyydyttävässä nähdään jotain tyydyttävää ja itsettömässä nähdään itse. Vaikka kaikki on muuttuvaa ja tuhon alaista uskomme olevamme pysyviä olentoja pysyvässä maailmassa. Vaikka kohtaamme tuskaa, petymme ja turhaudumme yhä uudelleen, uskomme kuitenkin, että meillä on oikeus nautintoon ja ponnistelemme lisätäksemme nautintoja. Ja uskomme oman identiteettimme pysyvyyteen ja todellisuuteen, takerrumme niihin käsityksiin jotka olemme itse itsestämme luoneet; havaitsemme itseriittoisen egon.
Viisauden kautta näemme asiat suoraan ja elävästi sellaisina kuin ne ovat. Viisaus kehittyy sisäisen näkemyksen kautta vipashyana mietiskelyssä. Koemme totuuden omasta olemassaolostamme. Yleensä samastumme kokemuksiimme emmekä sen tähden ymmärrä niitä. Elämme ymmärtämättä kokemuksiemme luonnetta. Kaikista harhoista syvimmällä on se, että meillä olisi ”minä”. Buddha sanoi, että se on vain oletus ilman todellista viitekohtaa. Vaikka se on vain oletus, siitä on paljon seurauksia, jopa kuolemanvakavat seuraukset. Kun tarkastelemme maailmaa minän näkökulmasta, jaamme kaiken siihen mikä on minun ja mikä ei ole minun. Jäämme kaksinaisuuden vangiksi ja syntyy halu takertua ja tuhota. Sen seurauksena kärsimme vääjäämättä.
Itsen illuusio täytyy hävittää, jotta vapautuu heikkouksista ja kärsimyksestä. On oivallettava itsettömyys. Juuri siksi viisautta on kehitettävä. Kokemuksen kenttää tutkitaan järjestelmällisesti ja katsotaan, voiko jokin yksittäinen tekijä tai tekijöiden yhdistelmä muodostua itseksi. Kokemus ei ole niin kuin auto jonka voisi hajottaa osiin. Sen kokonaisuus ei muodostu aineesta vaan toiminnoista, mutta vaikka kokemus syntyy, sen syntyminen ei vaadi minkään itsen läsnäoloa.
Analyysissä erotellaan tavallisesti viisi takertumisen osatekijää eli aggregaattia. Ne ovat muoto, aistimus, havainto, mielenliikkeet ja tajunta. Harjoittaja keskittyy yhteen kerrallaan ja tutkii miten se syntyy ja häviää.
Vaihtoehtoisesti voidaan pohdiskella kuutta aistia ja niiden kohteita sekä heikkouksia (”kahleita”), jotka saavat alkunsa aistimuksista. Tutkitaan miten heikkous syntyy, miten se hylätään ja miten estetään sen syntyminen uudelleen. Näin käydään läpi silmä ja muodot, korva ja äänet, nenä ja tuoksut, kieli ja maut, keho ja tuntemukset sekä mieli ja ajatusten kohteet.
Analysoinnin lisäksi olemassaolon tekijöitä tutkitaan myös suhteellisina, muista tekijöistä riippuvaisina.
Nämä menetelmät saavat älyllisesti vakuuttumaan siitä, että itseä ei ole, mutta virhehavaintoon perustuva takertuminen egoon ei lakkaa. Siihen tarvitaan suora näkeminen ilmiöiden tyhjään luontoon. Se saadaan aikaan pohtimalla olemassaolon osatekijöiden kolmea universaalia ominaisuutta: pysymättömyyttä, epätyydyttävyyttä ja itsettömyyttä.
Tällä sisäisen näkemyksen tasolla pysymättömyys ei merkitse pelkästään sitä että kaikki loppuu joskus. Ehdolliset ilmiöt muuttuvat jatkuvasti, niissä on tapahtumia jotka häviävät melkein heti synnyttyään. Vakaalta näyttävät aistikohteet paljastuvat hetkellisten muodonmuutosten sarjoiksi. Henkilö sulautuu aineellisten tapahtumien virraksi (muodon aggregaatti) ja mentaalisten tapahtumien virraksi (aistimusten, havaintojen, mielen toimintojen ja tajunnan aggregaatit).
Kun pysymättömyys on havaittu, epätyydyttävyys ja itsettömyys havaitaan helpommin. Koska aggregaatit muuttuvat koko ajan, niihin ei voi asettaa toivoaan pysyvästä nautinnosta. Ne ovat syvimmiltään kärsimystä. Koska aggregaatit ovat pysymättömiä ja epätyydyttäviä, niitä ei voi pitää itsenä. Jos ne olisivat itse tai kuuluisivat itselle, itse voisi hallita niitä tahdolla ja ne voisi muuttaa ikuiseksi autuuden lähteeksi. Ne ovat kuitenkin pettymyksen ja tuskan tuottajia, ja koska niitä ei voi hallita, ne eivät ole itse vaan pelkkiä tyhjiä ilmiöitä ilman omistajaa. Ne ilmentyvät olosuhteista riippuvaisina.
Tässä vaiheessa polun kahdeksan osatekijää yhdistyvät tukemaan toisiaan päämäärän saavuttamiseksi. Niin kauan kuin mietiskellään viittä aggregaattia jotta ymmärrettäisiin niiden pysymättömyys, epätyydyttävyys ja itsettömyys, ollaan tekemisissä ehdollisten tapahtumien kanssa ja harjoitus kuuluu maalliseen polkuun. Kun nämä ominaisuudet täysin ymmärretään, mieli läpäisee ehdollisen ja oivaltaa ehdottoman, nirvanan. Se näkee nirvanan suoraan, nirvana on oivalluksen välitön kohde.
Ehdottomaan johtaa ylimaallinen polku, tajunnantila jossa on neljä astetta. Nämä neljä toinen toistaan täydellisempää vapautumista voidaan saavuttaa yhden mietiskelyistunnon aikana, joskin useimmiten niihin kuluu pitkä aika, jopa useita elämiä. Ylimaallisiin polkuihin kuuluu Neljän jalon totuuden ymmärtäminen ilman käsitteitä, intuitiivisesti ja kaikki yhtä aikaa.
Mieli ymmärtää kärsimyksen totuuden ja kaiken epätyydyttävyyden. Samalla se hylkää halun, josta kärsimys syntyy. Lakkaaminen, kuolematon nirvana on sisäisin silmin nähtävissä. Ja mieli kehittää kahdeksanosaisen polun, jolla on valtava voima siksi, että nirvana nähdään nyt suoraan. Näitä samanaikaisia mielentoimintoja verrataan kynttilän kykyyn polttaa sydäntä, kuluttaa steariinia, poistaa pimeyttä ja tuoda valoa.
Heikkoudet on jaettu kymmeneen ”kahleeseen”:
Neljästä ylimaallisesta polusta jokainen poistaa tietyn heikkouksien kerrostuman. Ensimmäinen, ”virtaan astunut” katkaisee kolme ensimmäistä kahletta. Henkilökohtainen näkemys poistuu koska oivalletaan itsettömyys. Epäilys poistuu, koska on itse nähnyt Buddhan ilmoittaman totuuden. Takertuminen riitteihin ja sääntöihin lakkaa koska tietää, että päämäärään vie ainoastaan kahdeksanosainen polku, ei tiukat moraalisäännöt eikä seremoniat.
Jokaista polkua seuraa sen hedelmä, jolloin hetken nautitaan nirvanan autuaallisesta rauhasta ennen palaamista maalliseen tajunnantilaan. Kun henkilö on nauttinut virtaan astumisen hedelmän, hänestä tulee ”virtaan astunut”, hän kulkee kohti vapautumista eikä voi enää vaipua valaistumattoman olennon maallisuuteen. Heikkouksia on kuitenkin jäljellä ja niiden poistamiseen voi mennä seitsemän elämää.
Älykäs harjoittaja ei lepää vaan ponnistelee entistä ahkerammin ja saavuttaa ”kerran palaavan” polun. Siinä ei katkaista yhtään kahletta, mutta halun, vihan ja harhan juuria heikennetään. Kun hedelmä on nautittu, harjoittajasta tulee ”kerran palaava”, joka palaa tähän maailmaan korkeintaan kerran ennen täydellistä vapautumista.
Kolmas polku on ei-palaavan polku, jossa katkaistaan aistihalun ja pahantahtoisuuden kahleet. Ellei hän saavuta viimeistä polkua tässä elämässä hän syntyy hienoaineksisella tasolla ja vapautuu siellä.
Ponnistuksella ja sisäisellä näkemyksellä voidaan saavuttaa neljäs polku, arhattius, jolla katkaistaan viisi viimeistä kahletta: hienoaineksisen olemassaolon halu, aineettoman olemassaolon halu, itserakkaus, levottomuus ja tietämättömyys.
Hienoaineksiset taivaalliset tasot, Brahma maailmat, voidaan saavuttaa meditatiivisella keskittymisellä, neljällä dhyanalla. Aineeton olemassaolon taso saavutetaan hallitsemalla aineettomat meditaatiot. Itserakkaus ei tässä tarkoita karkeaa omien kykyjen ja hyveiden yliarviointia vaan jäljellä olevaa tuntumaa egosta, joka säilyy vaikka käsitteelliset näkemykset itsestä on hävitetty. Levottomuutta on hiukan jokaisessa valaistumattomassa mielessä. Tietämättömyys on tiedollinen verho, joka estää täysin käsittämästä Neljää jaloa totuutta. Se säilyy jopa ei-palaavan mielessä.
Arhattiuden polku poistaa tämän tietämättömyyden viimeisen verhon ja sen myötä kaikki jäänteet heikkouksista. Nyt kärsimyksen totuus ymmärretään, halu poistetaan, nirvanan rauha oivalletaan ja kahdeksanosaisen polun osatekijät kehitetään täydellisiksi.
Hedelmän saavutettuaan oppilaasta tulee arhat, joka on tässä elämässä vapautunut kaikista siteistä. Hän on kulkenut kahdeksanosaisen polun loppuun asti, hän on polun ruumiillistuma. Hän nauttii sen hedelmistä, valaistuneena ja vapautuneena. Arhatin ja buddhan saavutukset toisiinsa verrattuina.
Vaikka korkea päämäärä saattaa nyt vaikuttaa kaukaiselta, polku sinne löytyy jalkojemme alta. Voimme vakiinnuttaa polun kahdeksan osatekijää mielessämme jos olemme päättäväisiä ja ponnistelemme. Meidän on ensin oikaistava näkemyksemme ja selvitettävä aikomuksemme. Sitten on puhdistettava käytös: puhe, teot ja elinkeino. Tällä perustalla harjoitamme tarkkaavaisuutta ja ponnistelemme kehittääksemme keskittymiskykyä ja sisäistä näkemystä. Harjoitus etenee hitaasti ja asteittain, eikä kannata odottaa nopeita tuloksia. Joidenkin kohdalla eteneminen on nopeaa, toisten kohdalla hidasta, mutta siitä ei pitäisi tehdä innostuksen eikä lannistumisen aihetta. Vapautuminen on vääjäämätön tulos polusta, ja se saavutetaan sinnikkäällä harjoituksella.
© Bodhimieli.fi, suomennokset Ani Sherab
Kuva: freepik