Myötätunto ja viisaus - Bodhimieli.fi

Myötätunto ja viisaus ovat itse asiassa Buddhan opetusten keskeisin asia. Tavallaan buddhalaisuus ei sisällä mitään muuta, kaikki koskee myötätuntoa ja viisautta. Yleisesti ottaen minusta on hyvin tärkeä paneutua perusopetuksiin, kuten tämä. Miksi myötätuntoa ja viisautta pitää kehittää?

Voimme yhtä hyvin kysyä, miksi ylipäätään teemme mitään. Mikä on elämän, minkään tekemisen todellinen tarkoitus? Buddhalaisittain emme näe mitään valmiiksi annettua tarkoitusta, joka tulisi löytää ja sitten seurata. Se, mitä elämän päämäärällä tarkoitetaan, on tärkeää, mitä ihmiset todella haluavat? Mitä toivomme elämältä?

Jos tutkimme sydäntämme ja kysymme itseltämme, mihin pyrin, miksi ponnistelen, miksi olen kiireinen tai miksi ryhdyn johonkin, olen melkein varma, että teemme asioita siksi, että haluamme olla – voidaan sanoa onnellinen – vapaa kaikista ongelmista. Emme tahdo kärsiä, emme tahdo kipua ja ongelmia osaksemme, emme tahdo olla onnettomia vaan iloisia ja tyytyväisiä. Se ei ole vain oma toiveemme, vaan kaikki toivovat sitä ensisijaisesti, puhuvatpa he siitä tai eivät. Joskus siitä ei puhuta. Jos kysyy itseltään, lapseltaan tai joltakulta muulta: ”Miksi haluat tulla?” – Ehkä haluamme tulla lääkäriksi tai muuksi tärkeäksi henkilöksi, haluamme yhtä sun toista, mutta miksi? Miksi haluamme sitä?

Vähitellen meille valkenee: koska ajattelemme, että se ratkaisee kaikki ongelmamme, antaa todellisen tyydytyksen ja parhaan aseman, joka tekee meidät hyvin onnelliseksi. Siksi useimpien päämotivaatio – itse asiassa kaikkien päämotivaatio – on vapautua kärsimyksestä ja kivusta ja tulla tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Entä onko niin, että haluamme onnea vain itsellemme, riittääkö meille se, että omat ongelmamme ratkeavat? Yleensä ei. Jos elän uskonnollista (luostari)elämää, ehkä se riittää, mutta elleivät perhe, ystävät ja sukulaiset ole onnellisia, minäkään en ole. Se johtuu siitä, että olen onnellinen vain, jos muut pitävät minusta, rakastavat ja arvostavat minua. Oma onneni on monin tavoin yhteydessä toisten onneen. Ehkä ei kaikkien, mutta joidenkin ihmisten, ja yleensä ottaen useimmat ihmiset eivät tahdo nähdä toisten kärsivän.

Paitsi että tahdomme itse olla ilman kärsimystä ja ongelmia, jos huomaamme, että jollakin on paljon kärsimystä ja vastoinkäymisiä, meistä ei tunnu hyvältä. Meistä tuntuu pahalta. Teemmepä jotain tämän henkilön eteen tai emme, ainakin toivomme, että hän olisi vapaa kärsimyksestä. Voimme siis sanoa, että myötätunto ja muista huolehtiminen kuuluu ihmisluontoon. Ja tunnemme kaikki monia ihmisiä, joiden onni on meille niin tärkeää, että emme voi itse olla onnellisia, elleivät heidän asiansa ole hyvällä tolalla.

On siis ihmisen peruskokemus, että hän tahtoo itsensä olevan onnellinen ja myös muiden. Tämä ei ole vain muutamien, vaan kaikkien tunne. Tahdon olla vapaa kärsimyksestä ja surusta. Te kaikki tahdotte sitä. Tuskin kukaan koko maailmankaikkeudessa ei tahtoisi vapautua ongelmista tai jättäisi toivomatta parasta mahdollista itselleen ja joillekin muille.

Jos me kaikki toivomme sitä, niin sen tulisi olla elämämme päätarkoitus: vapautua kaikesta kärsimyksestä ja vapauttaa myös muut, jotka toivovat samoin. Kun siis kysymme itseltämme, mitä todella tahdomme, voimme sanoa jotenkin näin: "Tahdon olla vapaa kaikesta kärsimyksestä omalla kohdallani ja toivon samaa muille, kuka vain sitä tahtoo. Paitsi että toivon vapautta kärsimyksestä ja kivusta, toivon myös parasta, korkeinta ja pysyvää onnea ja iloa."

Tämä ei ole minkään tietyn filosofian tai ajatussuunnan opetusta, vaan inhimillinen tapa toimia. Mutta me emme sano sitä ääneen, useimmat eivät ilmaise sitä mitenkään. Kysyipä nuorelta tai vanhemmalta henkilöltä heidän toiveistaan, he toivovat olevansa rikkaita, kauniita, lääkäreitä, presidenttejä, liikemiehiä ja urheilutähtiä. He sanovat niin ymmärtämättä, mitä sen takana piilee.

Miksi kukaan tahtoo olla rikas tai kuuluisa? Ihmiset ajattelevat, että se on tapa vapautua ongelmista. Mutta onko niin? Tämä on buddhalaisesta näkökulmasta keskeinen kysymys. On nähtävä mitä tahtoo, ja punnittava, viekö oma menetelmä tuohon päämäärään.

Jos vaikkapa tahtoo tulla hyvin rikkaaksi, siinä ei sinänsä ole mitään väärää, se, että on paljon omaisuutta ja rahaa on hyvä asia. Mutta ratkaiseeko se kaikki ongelmani, tekeekö pelkästään se minusta täysin tyytyväisen? Tai jos tahtoo tulla kuuluisaksi ja mahtavaksi, siinäkään ei ole mitään väärää, mutta pääseekö sen avulla ongelmista eroon? Tuleeko todella tyytyväiseksi, se on keskeinen kysymys.

On monia varsin rikkaita, kuuluisia ja suosittuja ihmisiä – ovatko he äärimmäisen onnellisia ja täysin tyytyväisiä vai eivät? Että omistaa sen kaiken on erinomaista – on parempi että on rahaa ja valtaa kuin olla ilman sitä. On parempi, että on kuuluisa ja monet ihailevat, kuin että eivät ihailisi, mutta ihmisellä voi olla se kaikki, ja silti hän voi olla hyvin onneton. Sen tähden täytyy olla jotain muuta. Nuo asiat yksistään eivät voi tuoda täyttä tyydytystä. Siksi henkistä harjoitusta tehdään, jotta ymmärrettäisiin, mitä me kaikki tarvitsemme.

Pääasia on ymmärtää, miten voimme ratkaista ongelmamme. Rikkaus, kuuluisuus jne. ei määrää onnellisuuttamme. Tärkein asia on sisäpuolella: miten suhtaudumme asioihin. Ulkoiset asiat ovat tärkeitä, mutta se, miten asioihin suhtaudumme, on tärkeämpää. Kyse ei ole siitä, onko meillä jotain vai ei, kyse on siitä, miten siihen reagoimme. Se, miten näemme asiat, merkitsee. Jos reagoimme tietyllä tavalla, olipa meillä mitä tahansa, se on ongelma; mikä tahansa muuttuu ongelmaksi, jos suhtautuu kielteisesti.

Toisia asioita ei voi muuttaa, toisia voi. Jos on liian kylmä tai valoa ei ole tarpeeksi, asiaa voi muuttaa tai kestää olosuhteet, mutta monia asioita elämässä ei voi muuttaa, vaikka toivoisi. Onko tehtävissä mitään muuta kuin että jatkaa kärsimistä? Yhden asian voi aina tehdä: voi koettaa muuttaa omaa suhtautumistapaansa. Jos se onnistuu, tilanne muuttuu – ei tilanne sinänsä, mutta se, miten sen kokee. Sitä kutsutaan hengelliseksi muutokseksi, kokemus muuttuu muuttamalla sitä, miten näkee asiat.

Jos ajattelemme jostakin pahaa, muutamme näkökulmaamme hiukan, ja sitten näemme siinä hyvää. Niin työskentelemme mielemme kanssa. Se on henkiseltä kannalta hyvin tärkeää. Henkinen työ on työtä omien reaktioidemme, tunteidemme ja totunnaisten tapojemme kanssa. Kun tapamme suhtautua muuttuu, tilannekin muuttuu, ja vaikeakaan tilanne ei tunnu meistä enää vaikealta. Se merkitsee muutosta ja tuo muutos tulee siitä, että työstämme mieltämme, ei sen ajattelevaa, vaan kokemuksellista tasoa; sitä kutsutaan henkiseksi harjoitukseksi.

Tämän viisauden ja myötätunnon työstäminen ovat kaksi pääasiaa. Mitä viisaus on? Viisaus ei itse asiassa ole muuta kuin sitä, että näkee, ymmärtää tai kokee asiat niin kuin ne todella ovat. Tuo näkeminen ei ole pelkästään älyllistä, se juuri on viisauden ja tiedon ero. Tieto on informaatiota asioista; lukee tai kuulee jotakin, osallistuu konferenssiin ja ymmärtää sitä kautta: se on näin, se on noin. Tämä on tietoa; viisaus on kokemuksellisempaa, sydämen viisautta. Se ei ole vain ulkoista käsittämistä vaan itsensä ymmärtämistä: kuka olen, mikä minä todella on. Sen näkee syvällisesti ja kokee itse. Kokemuksellinen tieto on viisautta.

Kokemalla ja ymmärtämällä syvällisesti sen, kuka minä olen, ymmärtää kaiken muun. Kaikki muu on siten kuin minä sen näen. Kokemukselliselta kannalta tämä viisaus on äärimmäisen tärkeää, koska tuntemalla yhden, tuntee kaikki. Ymmärtämällä itseäni ymmärrän tavallaan kaiken, koska kaikki on siten kuin minä sen ymmärrän. Siksi viisaus on kokemuksellista (eikä älyllistä) itsensä ymmärtämistä. Siihen kuuluu se, että oppii asioita itsestään, tunteistaan ja ajatuksistaan, tavoistaan ja tottumuksistaan, kaikesta.

Näin ollen viisaus on jotain todella tärkeää. Sitä on hyvin vaikea selittää, koska se on sisäistä, kokemuksellista ymmärrystä. Rikkailla tai oppineilla ihmisillä ei välttämättä ole eniten viisautta. Voi opiskella paljon, mutta jäädä vaille viisautta. Joskus joku, joka ei ole ollenkaan oppinut, omaa viisautta. Siitä on paljon tarinoita. Tässä on eräs tarina Tolstoin mukaan.

Eräällä saarella Amerikassa asusti kolme kirkonisää. Arkipiispa, kirkon pappi, purjehti noilla vesillä. Laiva pysähtyi saarelle vesivarastoja täydentämään ja arkkipiispa sai kuulla, että siellä on kirkko ja kolme kirkonisää. Hän lähti tapaamaan heitä, ja löysi pikkuruisen kirkon sekä isät. He olivat hyvin iloisia, sillä he eivät olleet koskaan nähneet arkkipiispaa. Arkkipiispa kysyi, miten he rukoilivat. He eivät osanneet, ja kertoivat sanovansa vain: ”Me kolme, te kolme, pelastakaa meidät.” ”Ei niin voi rukoilla, teidän täytyy oppia.” Niinpä piispa opetti heille yksinkertaisen rukouksen, mutta kirkonisien oli vaikea oppia, koska he olivat iäkkäitä. Arkkipiispa opetti heitä koko päivän, ja lopulta he oppivat rukouksen ja olivat siitä iloisia. Arkkipiispa lähti laivalla eteenpäin, mutta seuraavana aamuna hän näki jonkin lähestyvä laivaa horisontissa. Kun se tuli lähemmäksi, hän erotti nuo kolme kirkonisää, jotka juoksivat veden päällä merellä. He huusivat: ”Pysäyttäkää, olkaa niin hyvä, meidän täytyy tavata arkkipiispa, unohdimme rukouksen!” Arkkipiispa vastasi: ”Tehkää vain kuten ennenkin teitte, se on aivan hyvä.” Hehän pystyivät ihmeisiin, ei heillä ollut tarvetta oppia sen enempää.

Viisaus ei ole kuten tiedon oppiminen, vaan syvää ymmärrystä itsestämme. Voi olla oppinut ilman viisautta ja voi olla oppimaton mutta viisas. Oikea viisaus on sisäistä, ja siksi se vapauttaa. Sitä kautta voit vapauttaa itsesi pelosta, kivusta ja kärsimyksestä. Pääasia on pelko. Mitä enemmän viisautta, sitä vähemmän pelkoa; sitten ei ole enempää vihaa, halua eikä tietämättömyyttä. Tietämättömyys on suora tulos. Mitä enemmän viisautta, sitä vähemmän tietämättömyyttä. Koska pelkäämme itseämme ja olemme hämmentyneitä, viisauden sanotaan olevan niin keskeistä.

Miksi maailmassa on ongelmia? – Koska meillä ei ole viisautta. Kun saamme viisautta, vapaudumme. Mutta viisaus ei liity siihen, että saisi jotakin, mitä ei jo omista. Se liittyy siihen, että näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, tietää mitä todella on, mikä itse on, se on suoraa kokemista. Sen tähden se ei ole mikään teoria, käsite eikä filosofia, se on kokemuksellista ymmärtämistä. Siksi siitä ei välttämättä ole helppo puhua, sehän ei ole käsite. Millään tietyllä opinsuunnalla ei myöskään ole viisauteen yksinoikeutta. Sen voi kokea, kun sen saa, mutta siitä ei voi kovasti puhua, onhan se suora kokemus siitä, mikä itse on. Sitä on hyvin vaikea välittää muille. Jos maistaa suklaata, miten makuelämyksen voisi välittää jollekulle, joka ei ole koskaan maistanut suklaata? Mitä siitä ikinä sanookaan, toinen ei ymmärrä.

Tästä on kertomus, joka liittynee kristilliseen perinteeseen, se on vertauskuvallinen. Paholainen apureineen tarkkaili erästä hyvin tärkeää henkilöä. Yhtäkkiä tämän ympärillä välähti valo ja apulainen kysyi paholaiselta: ”Mikä se oli?” Paholainen vastasi välinpitämättömästi: ”No, hän tietää totuuden.” Apulainen säikähti ja sanoi: ”Jos hän kertoo totuuden muille, se on meidän kannaltamme varmastikin vaarallista.” Paholainen vastasi: ”Ei lainkaan, heti kun hän puhuu siitä, se muuttuu dogmiksi.” Joten totuus, viisaus koetaan, mutta siitä on äärimmäisen vaikea puhua, koska heti kun siitä puhuu, se ei enää ole viisautta.

Buddhalaisesta näkökulmasta mietiskely on viisauden yksinkertainen alku, alkeellista viisautta. Se ei liity käsitteellistämiseen eikä tiedon hankintaan. Se on sen oppimista, miten olla läsnä nykyhetkessä. Tämä oppiminen on sen ymmärtämistä, mitä itse on, eikä se ole älyllistä. Siksi sitä on niin vaikea opettaa, sitä ei voi opettaa, sehän on kokemuksellista. Se on kuin pyörällä ajamisen opettelua. Pyörällä ajamista voi opettaa, mutta ei täysin. Se on tehtävä itse. Perusajatuksen voi selittää, mutta varsinainen ajaminen ihmisen täytyy itse oppia tekemällä sitä. Nousta pyörän selkään, kaatua ja tulla joskus melkein epätoivoiseksi, ettei ikinä opi. Kun uskoo, ettei voi koskaan oppia, on juuri oppimaisillaan. Se on samantapaista. Se on luonnollisena olemisen oppimista, olla kokonaan oma itsensä, tavallinen.

”Viisaus” ja ”valaistuminen” kuulostavat kaukaisilta ja syvällisiltä. Tavallaan emme puhu mistään muusta kuin siitä, millainen kukin meistä juuri nyt on. Se ei liity joksikin tulemiseen, vaan se on kokemuksen kautta oppimista, miten olla täysin tässä ja nyt. Useimmat ongelmamme, ahdistuksemme ja tunteemme syntyvät tavasta, joilla takerrumme asioihin hyvinä ja pahoina. Se saa aikaan paljon tunteita ja surua, koska meiltä puuttuu sitä ja tätä. Sillä tavoin kaikista kokemuksista syntyy ongelmia.

Jopa mukavista asioista tulee ongelma. Jos näen jotain kaunista, jotain tärkeää, ajattelen: ”Haluan tuon.” Siitä seuraa vaikeuksia, koska haluan jotain. Sitten kehitän asiaa edelleen ajattelemalla, että minulla ei ole sitä, tulen tyytymättömäksi. Sitten yritän hankkia sen, ja teen kaikenlaista, pientä tai suurta, saadakseni sen. Nyt minulla on se. Olenko tyytyväinen? En välttämättä, sillä usein käy niin, että kun lopulta saa haluamansa, siitä ei enää välitä. Ruoho aidan toisella puolen on vihreämpää. Niin kauan kuin en omista tiettyä, asiaa pidän siitä hyvin paljon, mutta heti kun saan sen, se ei enää tunnu mitenkään erikoiselta.

Vaikka pitäisinkin siitä ja olisin tyytyväinen, syntyy ajatus: “Tämä on erittäin hieno, en saa kadottaa sitä.” Alkaa pelätä. En saa kadottaa sitä, saatan hukata sen. Jos pidän siitä niin paljon, muutkin saattavat pitää siitä. Pelko kasvaa, ja niin kauan kuin pelkää, ei voi olla onnellinen ja tyytyväinen. Pelko menettämisestä jatkuu, kunnes sen menettää. Joko asiasta ei enää välitä tai pelkää menetystä, kunnes menetys kohtaa. Sitten tulee uusi ongelma: jotain on kadotettu, suru se johdosta. Vaikka jokin olisi hyvin ihanaa, tapani nähdä tuo asia, tapani suhtautua siihen ja takertua siihen voi olla ongelma puhumattakaan siitä, että kysymyksessä olisi jotakin epämukavaa. Siksi kysymys ei ole jonkin omistamisesta vaan tavastamme takertua asioihin. Mietiskely on eräs tie oppia muuttamaan takertumistottumusta.

Yleensä pidämme asioita mukavina tai epämukavina. Mutta edes hyvä ja miellyttävä kokemus ei tee meitä tyytyväisiksi, koska heti kun kokemus häviää, syntyy huoli: ”Mistä saan uuden?” Se on riippuvuutta. Mietiskelyssä opitaan, miten erilaisten kokemusten annetaan tulla ja mennä. Jos osaa sen, ei ole väliä, kohtaako hyviä vai huonoja kokemuksia, ne kaikki tulevat ja menevät joka tapauksessa. Jos voin täysin hyväksyä kokemukseni ja antaa niiden mennä, opin lisää itsestäni.

Kokemukset tulevat ja menevät. Jos kokemus on mukava, se on mukavaa. Jos se ei ole mukava, on todella mukavaa, että voi päästää sen menemään. Niin opimme miten tulla toimeen kokemustemme kanssa ja miten vapautua ongelmista, jotka itse loimme takertumalla. Mitä sitten koenkaan, tulipa millainen tunne tahansa, se ei täysin valtaa minua. Sen oppiminen on mietiskelyn pääasia: rentoutuminen.

Rentoutuminen ja tässä hetkessä oleminen ovat tärkeitä asioita, koska jos elää pelkästään menneisyydessä ja tulevaisuudessa, reagoi. Jos on täysin tässä ja nyt – tämä hetki liikkuu ja muuttuu. Nyt ei koskaan pysy paikallaan. Nyt – mennyt. Klik, klik, klik. Se ei ole nyyyyt. Hetken päästä nyt on mennyt. Siksi voimme olla täysin avoimia ja joustavia. Mietiskely on yritys oppia olemaan nykyhetkessä sellaisena kuin on, ei miettimällä menneitä tai odottamalla tulevaa, vaan oppimalla kokemuksen kautta olemaan luonnollinen, oma itsensä. Se on alku, ja jos siihen pystyy, viisaus ei ole enää kaukana, koska se on itsestämme oppimista. Tietenkään se ei ole niin yksinkertaista, mutta näin asiaa lähestytään.

En tarkoita, ettei teidän tulisi opiskella. Ihmisolentoina olemme älykkäitä ja meidän täytyy käyttää aivojamme. Mutta koska olemme niin älykkäitä, meidän on vaikea olla ilman konsepteja, täysin luonnollisia ja kokemusten varassa. Toisinaan sotkemme asiat ja luulemme, että näin asiat todella ovat, vaikka on vain kyse monista käsitteistä. Esimerkiksi jos kysytte minulta, kuka olen, vastaan olevani Ringu Tulku. Mutta onko niin? Nimi on jonkun muun antama. “Olet se ja se. Olet tiibetiläinen.” Selvä, mutta itse en tiedä. Ajattelen olevani Ringu Tulku, vaikka tosiasiassa muut ihmiset antoivat sen nimen minulle. Minusta on vaikea erottaa omaa kokemusta ja niitä käsitteitä, jotka saamme muilta. Olen sitä ja tätä. Opiskelu auttaa ymmärtämään, mikä on muiden vaikutusta. Tietyt käsitteet järjestävät ja selkeyttävät toisia käsitteitä.

Opiskelu ja pohdiskelu. Opiskelu on sitä, että oppii tarkalleen sen, mitä joku sanoo. Jos opiskelen Buddhan, suuren mestarin sanoja, minun tulisi vain koettaa oppia ilman että arvostelen. Yleensä emme tee niin. Jo ennen kuin toinen lopettaa lauseen, olen muodostanut arvioni ja päättänyt mitä vastaan. On kuin nyrkkeilisimme mielessämme. Jos sanon jotain, mistä ette pidä, tyrmäätte minut. Ihmiset kehuvat minua sanoen, että olen hyvä koska puhun juuri kuten he ajattelevat. Entä jos sanon jotain muuta kuin mitä he ajattelevat? Joskus ihmiset sanovat, etteivät ymmärrä minua, että puheeni ei sovi heidän omaan tapaansa ajatella. Silloin minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin lieventää sanomaani ja yleisö tulee hiukan vastaan, tehdään kompromissi. Sillä tavalla ei opita mitään uutta. Opiskellessa ei muuteta sitä, mikä otetaan vastaan, vaan hyväksytään ja ymmärretään se. Sen jälkeen sitä pohdiskellaan.

Kun asia on ymmärretty, sitä arvioidaan. Minä en hyväksy kaikkea. Se on tärkeää, mutta ei pidä analysoida, ennen kuin ymmärtää, muuten asia jää ymmärtämättä. Arviointi tehdään jälkeenpäin kokemuksen saamiseksi. Älyllinen ja kokemuksellinen arviointi ovat olennaisia, sillä jos hyväksyy jotain ilman, että ymmärtää sitä, se ei toimi. Buddha sanoi, että edes hänen opetuksiaan ei pitäisi hyväksyä vain siksi, että ne on antanut hyvin oivaltanut henkilö tai koska kaikki ovat samaa mieltä. On tutkittava ja analysoitava, kuten kultaseppä tutkii kultaa materiaalina.

Tulee käyttää monia menetelmiä. Ensin kultakimpaletta hangataan pinnasta, sillä ellei se ole lainkaan kultaa, asia paljastuu heti. Sitten kullasta leikataan pala ja sitä sulatetaan. Samalla tavalla omat kokemukset analysoidaan, tehdään kokeita. Vasta sitten asia hyväksytään. Näin tehdään, koska kyse ei ole käsitteistä vaan kokemuksista. Ellei niitä ymmärretä syvällisesti, ne eivät muuta itseä. Vaikka joku kertoisi totuuden, sillä ei ole väliä, ellei sitä ymmärrä. Siksi asiat on ymmärrettävä perin pohjin ja koettava ne itse. Analysoimiseen ja ymmärtämiseen liittyy kokeellinen puoli, pelkkä väittely aiheesta ei riitä. Siksi meidän täytyy yhdistää monipuolinen opiskelu mietiskelyyn sekä älyllisesti, että kokemuksen tasolla. Siksi viisauden kehittämisessä puhutaan kolmesta asiasta: opiskelusta, pohdiskelusta ja mietiskelystä.

Palaan huomenna aiheeseen myötätunto, silloin puhumme Tarasta ja Tara on myötätuntoa. Jos teillä on kysymyksiä, voitte kysyä nyt.

Kysymys: Miten voin olla varma siitä, että viisaus auttaa minua saavuttamaan onnen, tai että onni merkitsee vapautta ongelmista, huoletonta elämää? Miten siitä voi olla varma?

Ringu Tulku: Vähänenkin ymmärrys auttaa meitä vähentämään ongelmiamme, ja sitten huomaamme, mitä hyötyä siitä on. Pienikin asennemuutos… meillä on esimerkiksi vahva taipumus keskittyä ongelmiimme. Jos ongelmia on vain yksi, keskitymme siihen täysin. Se tulee mieleen yhä uudelleen. Emme ole tyytyväisiä, ennen kuin se on ratkaistu. Uskomme, että meistä tulee onnellinen, kun se on ratkaistu, mutta niin ei käy. Kun yksi ongelma on ratkaistu, tulee toinen, ja taas toinen. Ongelmien kanssa eläminen ja niiden ratkaiseminen on jatkuvaa. Koskaan ei tule aikaa, jolloin kaikki ongelmat on ratkaistu ja onni käsillä. Jos voi ymmärtää kunnolla, että ongelmat kuuluvat elämään, ne voi hyväksyä osana sitä, ilman että lakkaa nauttimasta elämästään, kunnes kaikki ongelmat on ratkaistu. Jos odottaa sitä aikaa, ei ehdi ollenkaan nauttia.

Samalla kun tietty ongelma on osa elämääni, minun on myös nähtävä, että elämässäni tapahtuu monia muitakin asioita, myös hyviä. Vaikka ongelma pysyy, se pienenee, koska näen muutakin, keskityn muuhun. Ongelma muuttuu suhteellisesti pienemmäksi. Muuten näen pelkästään ongelman, ja näin monet ihmiset masentuvat, koska he näkevät elämässä vain ongelmia ongelmien jälkeen, eivätkä mitään muuta.

Ymmärtämällä tämän totuuden, joka on yksi monista, näkee asiat valoisammin ja se muuttaa elämän. Viisaus liittyy totuuden näkemiseen, siihen, että pystyy kokemaan asiat sellaisina kuin ne todella ovat. Kun siihen pystyy, se muuttaa tavan kokea asiat. Useimmat ongelmat syntyvät pelosta, pelko on elämässä voimakas tekijä. Vainoharhaisuus syntyy pelosta ja suurin osa kärsimyksestämme ja tuskastamme liittyy johonkin pelkoon. Jos voi nähdä tarkkaan sen, kuka on, pelko vähenee. Jos voi täysin hyväksyä sen, mitä näkee, ei enää pelkää.

Vaikka ymmärtäisimmekin syvällisesti sen, miten asiat ovat – annan toisen esimerkin: odotukset. Monet ongelmistamme syntyvät odotuksista. Jos näemme asiat selkeästi, emme joudu pohtimaan mitä ei olisi pitänyt tai olisi pitänyt tehdä, mitä on tehnyt jne. Pikkuasioissakin voi nähdä, että mitä selkeämmin asiat ymmärtää, sitä vähemmän on ongelmia. Ja tietenkin mitä enemmän ymmärrystä ja kokemusta hankkii, sitä enemmän kokemus kasvaa. Luulisin, että ei ole kovin vaikea nähdä yhteyttä siinä, miten selkeästi ja syvällisesti asiat näkee ja miten paljon pelkää ja miten reagoi.

Olemme esimerkiksi hyvin huolissamme turvallisuudesta. Teemme paljon turvallisuutemme hyväksi. Kun tutkimme asiaa syvällisesti, emme voi todella turvata mitään. Miten paljon varmistuksia teemmekin, vanhenemme ja kuolemme. Elämää ei voi turvata millään. Jos sen ymmärtää todella, tietää ettei ole mitään turvattavaa ja lakkaa yrittämästä, mutta sellainen asioiden laita nyt vain on ja tavallaan se on ok. Milarepa sanoi laulussaan jotain mielestäni tärkeää: ”Pelkäsin kuolemaa ja juoksi pakoon vuorille. Pohdiskelin siellä kuoleman hetken epävarmuutta niin paljon, että lakkasin pelkäämästä sitä. Nyt, vaikka kuolisin, en pelkää.”

Kun näkee totuuden tarkasti ja täysin, pelko katoaa, koska ymmärtää asian, kokee sen itse, näkee sen, mikä itse todella on. Tavallaan näkee sen, että ei ole mitään tuhottavaa, koska itse muuttuu koko ajan. Jos näkee itsensä prosessina, mitä muutettavaa siinä on? Muutosta ei tarvitse pelätä, ei tuntea epävarmuutta. Ja ellei pelkää mitään, ei ole enää ongelmia.