Opettaja: Chögyam Trungpa
Kun kerran aiomme tutkia buddhalaisen tien alusta loppuun, vasta-alkajan mielestä valaistuneeseen saakka, on syytä aloittaa jostain hyvin konkreettisesta ja realistisesta eli siitä alueesta, jota aiomme kehittää. Olisi ajan tuhlausta opiskella sitä korkeampia aiheita ennen kuin olemme tutustuneet lähtökohtaan, egon ominaisuuksiin. Tiibetissä sanotaan, että ei kannata tarttua kieleen ennen kuin pää on kunnolla keitetty. Kaikki henkinen harjoitus perustuu lähtökohdan ymmärtämiseen, sen aineksen, jonka kanssa työskentelemme.
Ellemme tunne työskentelymateriaalejamme, työmme on hyödytöntä; päämäärän pohdiskelu muuttuu pelkäksi fantasiaksi. Nämä pohdiskelut voivat ilmetä kehittyneinä ajatuksina ja hengellisten kokemusten kuvauksina, mutta ne ainoastaan käyttävät hyväksi ihmisluonnon heikkoja puolia, toiveitamme ja odotuksiamme nähdä ja kuulla jotain värikästä, jotain erikoista. Jos aloitamme opiskelun tästä erikoisten, ”valaisevien” ja dramaattisten kokemusten unelmoinnista, odotuksemme ja ennakkokäsityksemme muodostuvat, ja kun sitten myöhemmin tosiasiallisesti työskentelemme polulla, mielemme on suuressa määrin sen vallassa mitä tulee olemaan sen sijaan mitä on. On tuhoisaa ja väärin ihmisiä kohtaan leikkiä heidän odotuksillaan ja unelmillaan sen sijaan, että esittäisi realistisen lähtökohdan siitä, mitä he ovat.
Siksi on tarpeen aloittaa siitä mitä olemme ja mitä etsimme. Yleisesti ottaen kaikki uskonnolliset perinteet ovat tekemisissä tämän aineksen kanssa ja puhuvat vaihdellen alaya-vinayasta, perisynnistä, ihmisen lankeemuksesta tai egon perustasta. Useimmat uskonnot viittaavat siihen jotensakin väheksyvästi tai halveksien, mutta minusta se ei ole niin kauhistuttava asia. Meidän ei tarvitse hävetä sitä, mitä olemme. Tuntevina olentoina meillä on ihastuttava tausta. Nämä taustat eivät ehkä ole erityisen valaistuneita, tyyniä tai älykkäitä. Siitä huolimatta, siinä on viljelykelpoinen maa; voimme istuttaa siihen mitä tahansa. Sen tähden, tätä aihetta käsitellessämme emme tuomitse tai yritä eliminoida ego-psykologiaamme; me ainoastaan tunnistamme sen, näemme sen juuri sellaisena kuin se on. Itse asiassa egon ymmärtäminen on buddhalaisuuden perusta. Katsokaamme siis miten ego kehittyy.
Perusolemukseltaan tila on avoin, perusta, joka olemme. Pohjimmiltamme me olemme avoin tila, mielemme tila on perustavanlaatuisesti avoin, vapaa, tilava, ja se on aina ollut. Ottakaamme esimerkiksi päivittäinen elämämme ja ajatusmallimme. Kun näemme jonkin esineen, ensimmäiseksi on nopea havainto, jolla ei ole johdonmukaisuutta eikä siihen liity mitään käsitteitä; me vain havaitsemme esineen avoimessa tilassa. Sitten joudumme välittömästi paniikkiin ja kiirehdimme lisäämään siihen jotain, joko koettaen nimetä sen tai koettaen löytää sopivan lokeron johon voimme laittaa sen ja luokitella. Siitä asiat vähitellen kehittyvät.
Tämä kehitys ei ole kiinteän kappaleen muuttumisen kaltaista vaan kuvitteellista, muodostuu väärinkäsitys, uskomus ”minän” tai ”egon” olemassaoloon. Virhekäsityksen vallassa mieli on taipuvainen näkemään itsensä kiinteänä jatkuvana asiana, vaikka se onkin vain kokoelma taipumuksia, tapahtumia. Buddhalainen terminologia viittaa tähän kokoelmaan nimellä viisi skandhaa eli viisi kasaa.
Lähtökohta on se, että on avoin tila, joka ei kuulu kenellekään. Tilaan ja avoimuuteen liittyy alkuperäinen älykkyys, vidya, joka on sanskritia ja tarkoittaa älyä - tarkkuutta, terävyyttä, terävyyttä tilassa, huoneessa mihin laittaa tavaroita, vaihtaa tavaroita. Se on kuin avara halli, jossa voi tanssia, missä ei ole vaaraa työntää esineitä nurin eikä kompastella niihin, koska tila on täysin avoin. Me olemme se tila, olemme yhtä sen kanssa, yhtä vidyan, älyn ja avoimuuden kanssa.
Mutta jos olemme sellainen koko ajan, mistä väärinkäsitys sitten tuli, mihin tila on kadonnut, mitä tapahtui? Ei mitään tapahtunut itse asiassa. Meistä vain tuli liian toimeliaita siinä tilassa. Koska se on avara, se innostaa tanssimaan; mutta tanssimme muuttui liian aktiiviseksi, aloimme pyöriä enemmän kuin on tarpeen tilan ilmaisemiseksi. Siinä vaiheessa meistä tuli itsetietoinen, tietoinen siitä, että ”minä” tanssin tuossa tilassa.
Silloin avaruus lakkaa olemasta avaruus sellaisenaan. Siitä tulee kiinteä. Sen sijaan, että olisimme yhtä tilan kanssa, tunnemme kiinteän tilan erillisenä kokonaisuutena, käsin kosketeltavana. Tämä on kaksinaisuuden ensimmäinen kokemus - tila ja minä, minä tanssin tässä tilassa, ja tämä tilan tuntu on kiinteä, erillinen asia. Dualismi tarkoittaa ”tila ja minä”, sen sijaan että olisi kokonaan yhtä tilan kanssa. Näin syntyy ”muoto”, näin syntyy ”toinen”.
Sitten tavallaan menetämme tajunnan siinä mielessä, että unohdamme, mitä olimme tekemässä. On yhtäkkinen pysäys, tauko; ja käännymme ympäri ”löytäen” kiinteän tilan, aivan kuin emme koskaan ennen olisi tehneet mitään, kuin emme olisi tuon kiinteyden luoja. Siinä välissä on kuilu. Ensin luomme kiinteän tilan, sitten hämmennymme sen voimasta ja alamme hukkua siihen. Pyörrymme ja sitten äkkiä heräämme.
Kun heräämme, kieltäydymme näkemästä tilaa avoimuutena ja kieltäydymme näkemästä sen tyyntä, antavaa ja vastaanottavaa (hengittävää) laatua. Me jätämme sen täysin huomiotta, ja tätä kutsutaan avidyaksi. ”A” tarkoittaa ”kielto” ja vidya tarkoittaa ”älykäs”, joten se tarkoittaa ei-älykästä. Koska äärimmäinen älykkyys on muutettu kiinteäksi tilaksi, koska tämä äly, jolla on terävä ja tarkka virtaavan valaiseva luonto, on jäänyt paikalleen, siksi sitä kutsutaan avidyaksi, epä-älykkyydeksi. Me emme halua tietää. Emme tyydy ainoastaan tanssimaan tilassa, vaan tahdomme partnerin, ja valitsemme tilan partneriksi. Jos valitset tilan partneriksesi tanssissa, haluat tietenkin, että se tanssii kanssasi. Voidaksesi omistaa sen partnerina, sinun täytyy tehdä siitä kiinteä ja jättää huomiotta sen virtaava, avoin laatu. Se on avidya, harha, jättää intelligenssi huomiotta. Se on ensimmäisen skandhan huippu, harha-muodon luominen.
Itse asiassa harha-muodolla on kolme eri puolta tai vaihetta, joita voimme tutkia käyttämällä toista vertausta. Olettakaamme, että alussa on avoin tasanko, jossa ei ole kukkuloita eikä puita, kokonaan avoin maa, yksinkertainen autiomaa ilman mitään erityistuntomerkkejä. Sellainen olemme, se mitä olemme. Olemme hyvin yksinkertainen ja perustasolla. Aurinko kuitenkin paistaa, kuu paistaa ja värit ja valot muuttuvat, autiomaan pinta. On jonkinlainen energian tuntu leikkimässä taivaan ja maan välillä. Näin jatkuu.
Sitten kumma kyllä äkkiä joku huomaa kaiken tämän. On aivan kuin yksi hiekanjyvänen olisi kurkottanut kaulaansa ja ruvennut katsomaan ympärilleen. Olemme se hiekanjyvä, tullen johtopäätökseen erillisyydestämme. Tämä on ”tietämättömyyden synty” ensimmäisellä asteellaan, eräänlainen kemiallinen reaktio. Dualismi on alkanut.
Harha-muodon toinen aste on nimeltään ”sisäsyntyinen tietämättömyys”. Havaittuamme olevamme erillinen meillä on tunne, että niin on aina ollut. Se on epämukava tunne, vaistomainen kurottaminen kohti itsetietoisuutta. Se on myös tekosyy pysyä erillisenä, yksilöllisenä hiekanjyvänä. Se on aggressiivista tietämättömyyttä, joskaan ei aggressiivisuutta aivan vihamielisyyden merkityksessä. Se ei ole kehittynyt niin pitkälle. Lähinnä se on aggressiivisuutta siinä mielessä, että tuntuu epämukavalta, tasapainottomalta, ja niinpä yrittää varmistaa taustansa, luoda itselleen suojapaikan. Kyse on asenteesta, että on hämminkiin joutunut erillinen yksilö, ja siinä se. On yksilöinyt itsensä erillisenä muotona tilan ja avoimuuden perusmaisemasta.
Kolmas tietämättömyyden laji on ”itseään tarkkaileva tietämättömyys”, itsensä katseleminen. On tunne, että näkee itsensä ulkoisena kohteena, joka johtaa ensimmäiseen huomioon ”toisesta”. Alkaa muodostaa suhdetta niin sanottuun ulkomaailmaan. Se on syy, miksi näitä tietämättömyyden kolmea astetta kutsutaan harha-muodon skandhaksi; muotojen maailmaa aletaan luoda.
Kun puhutaan ”tietämättömyydestä”, ei tarkoiteta tyhmyyttä missään tapauksessa. Tavallaan tietämättömyys on hyvin älykästä, mutta se on täysin kaksisuuntaista. Se tarkoittaa, että ainoastaan vastaa omiin projektioihinsa sen sijaan, että näkisi sen mitä on. Ei ole hetkenkään rauhaa, koska koko ajan jättää huomiotta sen mitä todellisuudessa on. Se on tietämättömyyden perusmääritelmä.
Seuraavaksi aletaan pystyttää puolustusmekanismia suojaamaan tietämättömyyttä. Tämä puolustusmekanismi on tunne, toinen skandha. Koska jo jätimme avoimen tilan huomiotta, seuraavaksi haluaisimme tuntea kiinteän tilan ominaisuudet tyydyttääksemme täysin ahnaan ominaisuuden, jota olemme kehittämässä. Tila ei tietenkään tarkoita pelkkää tilaa, vaan se sisältää väriä ja energiaa. On valtavia, mahtavia värin ja muodon leikkejä, kauniita ja maalauksellisia. Mutta me olemme jättäneet ne täysin huomiotta. Sen sijaan on vain tuon värin pysähtynyt versio, ja väristä tulee vangittu väri, ja energiasta vangittu energia, koska olemme jähmettäneet koko tilan ja muuttaneet sen ”muuksi”. Sitten alamme haparoida ulospäin tunteaksemme tuon muun ominaisuudet. Niin tehdessämme vakuutamme itsellemme olevamme olemassa. ”Jos pystyn tuntemaan tuon tuolla ulkona, silloin minun täytyy olla tässä.”
Aina kun jotakin tapahtuu, kurottaa ulos tunteakseen, onko tilanne viettelevä, uhkaava vai neutraali. Aina, kun on äkillinen eriytyminen, tunne, ettei tiedä ”tuon” suhdetta ”tähän”, koettaa löytää sen. Alamme pystyttää erittäin tehokasta tunnejärjestelmää, toista skandhaa.
Seuraava menetelmä egon perustan edelleen rakentamiseksi on kolmas skandha, havainto-impulssi. Ihastumme omaan luomukseemme, staattisiin väreihin ja energioihin. Haluamme olla niihin suhteessa, ja niinpä alamme asteittain tutkia luomustamme.
Jotta voisi tutkia tehokkaasti, tarvitaan jonkinlainen kytkintaulu järjestelmä, tunnemekanismin tarkkailija. Tunne siirtää tiedon itsestään keskus kytkintauluun, joka on havaintotoiminta. Tämän tiedon perusteella arvioimme ja reagoimme. Tunteen ja havainnon virkavalta määrää automaattisesti sen, pitäisikö meidän reagoida vastustavasti vai välinpitämättömästi. Jos tunnemme tilanteen ja se on uhkaava, työnnämme sitä poispäin luotamme. Jos se viettelee meitä, vedämme sen puoleemme. Jos se on neutraali, olemme välinpitämätön. Nämä ovat kolme impulssityyppiä: viha, halu ja typertyminen. Havainto viittaa täten tuohon tietoon liittyvään reaktioomme.
Seuraavaksi kehittyy neljäs skandha, käsite. Havainto-impulssi on automaattinen reaktio intuitiiviseen tunteeseen. Tällainen automaattinen reaktio ei kuitenkaan ole todella tarpeeksi suuri varustus suojaamaan tietämättömyyttämme ja takaamaan turvallisuuttamme. Jotta todella suojaisimme ja pettäisimme itseämme täysin ja kunnolla, tarvitaan älyä, kykyä nimetä ja luokitella asioita. Näin me nimitämme esineet ja asiat hyviksi, pahoiksi, kauniiksi, rumiksi jne., sen mukaan mikä impulssi niihin mielestämme sopii.
Egon rakenne muuttuu näin vähitellen yhä raskaammaksi ja vahvemmaksi. Tähän saakka egon kehittyminen on ollut puhtaasti toiminta ja reaktio -prosessi, mutta sitten ego vähitellen kehittyy vaistojen tasolta eteenpäin muuttuen yhä teennäisemmäksi. Alamme teoretisoida, vahvistaa näkökulmaamme ja tulkita siitä käsin, laittaen itsemme tiettyihin johdonmukaisiin ja tulkinnanvaraisiin tilanteisiin. Älyn perusluonne on aivan johdonmukainen. On selvää, että ilmenee taipumus muuttaa tilanteet myönteisiksi: vahvistaa tilannettamme, tulkita heikkous vahvuudeksi, luoda turvassa olemisen tuntu, varmistaa tietämättömyytemme.
Tavallaan voitaisiin sanoa, että alkuperäinen älykkyys toimii koko ajan, mutta dualistinen jähmettyminen, tietämättömyys käyttää sitä. Egon kehittymisen alkuasteilla tämä äly toimii tunteen intuitiivisena terävyytenä. Myöhemmin se toimii älyn muodossa. Itse asiassa näyttää siltä, ettei sellaista kuin ego ollenkaan ole, ei ole mitään sellaista kuin "”minä olen”. Se on monien asioiden kertymä. Se on ”loistava taideteos”, älyn luomus, joka sanoo: ”Annetaan sille nimi, kutsukaamme sitä joksikin, kutsutaan sitä ”minä olen”, mikä on varsin kekseliästä. ”Minä” on älyn tuote, nimilappu, joka yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi egon koko epäjärjestelmällisen ja hajallaan olevan kehittymisen.
Egon kehittymisen viimeinen aste on viides skandha, tajunta. Tällä tasolla tapahtuu sulautuminen: toisen skandhan intuitiivinen äly, kolmannen skandhan energia ja neljännen skandhan intellektualismi yhdistyvät tuottaakseen ajatuksia ja tunteita. Täten viidennen skandhan tasolla eteemme tulevat kuusi maailmaa samoin kuin eriyttävän ajattelun hallitsemattomat ja epäloogiset mallit.
Tämä on egon koko kuva. Tässä tilassa me kaikki olemme saapuneet omaan buddhalaisen psykologian ja mietiskelyn opiskeluumme.
Buddhalaisessa kirjallisuudessa on vertauskuva, jota käytetään yleisesti kuvaamaan tätä koko prosessia, egon syntyä ja kehitystä. Siinä puhutaan apinasta, joka on lukittu tyhjään taloon, jossa on viisi ikkunaa vastaamassa viittä aistia. Apina on utelias, pistää päänsä ulos joka ikkunasta ja hyppelee levottomasti ylös ja alas. Se on apina vankina tyhjässä talossa. Se on kiinteä talo pikemminkin kuin viidakko, jossa apina loikki ja keinui, pikemmin kuin puut, joissa se kuuli tuulen suhinan ja lehtien ja oksien rahinan. kaikki nämä asiat ovat kokonaan jähmettyneet. Itse asiassa viidakko on tullut sen kiinteäksi taloksi, sen vankilaksi. Oksalla kyyhöttämisen sijaan tämä utelias apina on muurattu sisään kiinteään maailmaan niin kuin virtaava, vaikuttava ja kaunis vesiputous olisi äkkiä jäätynyt. Tämä jäätynyt talo, jäätyneistä väreistä ja energioista tehty, on täysin hiljaa. Tämä tuntuu olevan hetki, jolloin aika alkaa menneisyytenä, nykyisyytenä ja tulevaisuutena. Asioiden virrasta tulee kiinteä käsin kosketeltava aika, kiinteä käsitys ajasta.
Utelias apina herää tajuttomuudesta, muttei täysin. Se herää löytääkseen itsensä lukittuna kiinteään suljettuun taloon, jossa on vain viisi ikkunaa. Se pitkästyy kuin eläintarhassa rautatankojen taakse vangittuna, ja koettaa tutkia tankoja kiiveten ylös ja alas. Se, että se on vangittu, ei ole erityisen tärkeää mutta sen kiinnostus vangittuna olemista kohtaan suurentaa vangitsemisen tuhatkertaiseksi. Kun on kiinnostunut, suljetun paikan kammo tulee yhä elävämmäksi, yhä ajankohtaisemmaksi, koska alkaa tutkia vangitsemistaan. Todellisuudessa kiinnostus on osasyy jäädä vankilaan. Kiinnostus on vanginnut sen. Alussa oli tietenkin äkillinen pyörtyminen, joka sai sen uskomaan kiinteään maailmaan. Mutta nyt, kun se pitää kiinteyttä taattuna, se on vankina sitä kautta, että on siihen osallisena.
Tämä utelias apina ei tietenkään tutki koko ajan. Se alkaa ärsyyntyä, jokin alkaa toistaa itseään ja olla tylsää ja siitä alkaa tulla neuroottinen. Viihdykettä kaivatessaan se tutkii seinäpapereita arvostellen niitä ja koettaa varmistaa, että tämä kiinteältä näyttävä on todella kiinteää. Kun se on vakuuttunut siitä, että tila on kiinteä, apina alkaa muodostaa siihen suhdetta tarttumalla siihen, hylkimällä sitä tai jättämällä sen sikseen. Jos se yrittää tarttua tilaan omistaakseen sen omana kokemuksenaan, omana löytönään, omana ymmärryksenään, se on halua. Tai jos tila näyttää siitä vankilalta niin, että se koettaa potkia ja taistella tien ulos taistellen yhä ankarammin, se on vihaa. Viha ei ole pelkästään tuhon mieliala vaan pikemminkin puolustautumisen tunne, klaustrofobiaa vastaan suojautumista. Apina ei välttämättä tunne, että vastustaja tai vihollinen on lähestymässä, se vain tahtoo karata vankilastaan.
Lopulta apina saattaa koettaa olla välinpitämätön siitä, että se on vangittu, tai että ympäristössä on jotain viettelevää. Se leikkii kuuroa ja mykkää ja niin ollen on välinpitämätön ja laiska suhteessa siihen mitä sen ympärillä tapahtuu. Se on typeryyttä.
Palataksemme hieman taaksepäin, voidaan sanoa, että apina syntyy taloonsa, kun se herää tajuttomuudesta. Se ei tiedä, miten se joutui tähän vankilaan, joten se olettaa olleensa aina siellä ja unohtaa itse kiinteyttäneensä tilan seiniksi. Sitten se tuntee seinien rakenteen, mikä on toinen skandha, tunne. Sen jälkeen se muodostaa suhteen taloon halun, vihan ja typeryyden kautta. Se on kolmas skandha, havainto-impulssi. Kun apina on kehittänyt nämä kolme tapaa ajatella talostaan se alkaa nimittää ja luokitella sitä: ”Tämä on ikkuna. Tämä nurkka on miellyttävä. Tuo pelottaa minua ja on paha.” Se kehittää käsitteellisen viitekehyksen jonka avulla nimittää, luokitella ja arvostella taloaan, maailmaansa se mukaan, mitä se toivoo, inhoaa tai tuntee samantekeväksi. Tämä on neljäs skandha, käsite.
Apinan kehitys kautta neljännen skandhan on ollut jokseenkin johdonmukaista ja ennustettavissa olevaa. Kehitysmalli alkaa murtua, kun se siirtyy viidenteen skandhaan, tajuntaan. Ajatukset muuttuvat epäsäännöllisiksi ja ei ennustettavaksi ja apina alkaa hallusinoida, uneksia.
Kun puhumme ”hallusinaatiosta” tai ”unesta”, se tarkoittaa, että annamme asioille ja tapahtumille arvoa, jota niillä ei välttämättä ole. Meillä on määrättyjä mielipiteitä siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Se on projektio: heijastamme oman versiomme asioista siihen mitä on. Näin vaivumme kokonaan itse luomaamme maailmaan, ristiriitaisten arvojen ja mielipiteiden maailmaan. Hallusinaatio tässä mielessä on asioiden ja tapahtumien väärin tulkitsemista, jossa ilmiömaailma saa merkityksiä, joita sillä ei ole.
Tämä on se, mitä apina alkaa kokea viidennen skandhan tasolla. Koetettuaan päästä ulos ja epäonnistuttuaan se tuntee itsensä masentuneeksi, avuttomaksi ja alkaa tulla aivan mielisairaaksi. Koska se on niin väsynyt ponnistelemaan, rentoutuminen houkuttelee antamaan mielen vaeltaa ja hallusinoida. Tämä on kuuden lokan eli kuuden maailman luominen. Buddhalaiset tekstit puhuvat suuressa määrin helvettiolennoista, olennoista taivaassa, ihmismaailmasta, eläinmaailmasta ja muista olemassaolon psykologisista tiloista. Ne ovat erilaisia projektioita, unimaailmoita, joita luomme itsellemme.
Ponnisteltuaan ja epäonnistuttuaan pakenemaan, koettuaan suljetun paikan kammon ja tuskan tämä apina alkaa toivoa jotain hyvää, jotain kaunista ja viettelevää. Joten ensimmäinen maailma, josta se alkaa hallusinoida on deva loka, jumalten maailma, ”taivas”, paikka täynnä kauniita ja ihania asioita. Apina uneksii kuljeskelevansa ulos talostaan, kävelevänsä kukoistavilla pelloilla, syövänsä kypsiä hedelmiä, istuvansa ja keinuvansa puissa, elävänsä vapaana ja rauhassa.
Se alkaa uneksia myös asurojen maailmasta, kateellisten jumalten valtakunnasta. Koettuaan unen taivaasta apina tahto puolustaa ja ylläpitää autuutensa ja onnensa. Se kärsii vainoharhaisuudesta peläten, että muut voivat koettaa anastaa sen aarteet, ja niin se alkaa tuntea kateutta. Se on ylpeä itsestään nautittuaan jumalten maailman luomuksestaan ja tämä on johtanut sen asurojen maailman kateuteen.
Sitten se kokee myös näiden kokemusten maahan sitovan laadun. Sen sijaan että kateus ja ylpeys vain vaihtelisivat se alkaa tuntea olonsa mukavaksi, kotonaan ihmisten maailmassa, maallisessa maailmassa. Se on maailma säännöllisen elämän elämiseksi, asioiden tekemiseksi tavallisella tavalla, maallisesti. Se on ihmisten maailma.
Sitten apinasta alkaa kuitenkin tuntua, että jokin on vähän tylsää, kaikki ei virtaa kunnolla. Näin on, koska siirtyessään jumalten maailmasta kateellisten jumalten maailmaan ja ihmisten maailmaan sen hallusinaatiot kiinteytyvät ja tämä koko kehitys alkaa tuntua aika lailla raskaalta ja tyhmältä. Tässä vaiheessa se syntyy eläinten maailmaan. Se mieluummin ryömii, ammuu tai haukkuu kuin nauttii ylpeyden tai kateuden ilosta. Se on eläinten yksinkertaisuutta.
Sitten prosessi voimistuu ja apina alkaa kokea epätoivoista nälän tunnetta, koska se ei todellakaan halua enää laskeutua alempiin maailmoihin. Se haluaisi palata jumalten nautintojen valtakuntiin, joten sen nälkä ja jano kasvavat, valtava nostalgisuuden tunne siitä, mitä se muistaa kerran omistaneensa. Tämä on nälkäisten henkien eli pretojen valtakunta.
Sitten äkkiä usko loppuu ja apina alkaa epäillä itseään ja maailmaansa, se alkaa reagoida väkivaltaisesti. Tämä kaikki on kauheaa painajaista. Se oivaltaa, ettei sellainen painajainen voi olla totta ja alkaa vihata itseään luotuaan sen kaiken kauheuden. Se on helvettimaailman uni, viimeinen kuudesta maailmasta.
Koko kuuden maailman kehittymisen ajan apina on kokenut eritteleviä ajatuksia, fantasioita ja kokonaisia ajatuskulkuja. Viidenteen skandhaan asti sen psykologinen kehitysprosessi on ollut hyvin säännöllinen ja ennustettavissa oleva. Ensimmäisestä skandhasta lähtien jokainen muutos seurasi toistaan järjestelmällisesti, niin kuin ladotut kattotiilet. Mutta nyt apinan mieli muuttuu hyvin häiriintyneeksi tämän palapelin hajotessa ja sen ajatukset muuttuvat epäsäännöllisiksi ja ei ennustettaviksi. Se näyttää olevan mielentila, jossa kohtaamme opetukset ja meditaatioharjoitukset. Se on paikka, josta meidän täytyy aloittaa harjoituksemme.
Mielestäni on hyvin tärkeää puhua polun perustasta - egosta, väärinkäsityksestämme, ennen kuin puhumme vapautumisesta ja vapaudesta. Jos puhumme ainoastaan vapautumisen kokemuksesta, se on hyvin vaarallista. Sen takia aloitamme pohtien egon muodostumista. Se on eräänlainen mielentilojemme psykologinen kuva. Pelkään pahoin, että tämä ei ole ollut erityisen kaunis puhe, mutta meidän on kohdattava tosiasiat. Se tuntuu olevan polulla työskentelemisen järjestys.
Kysymys: Voisitteko sanoa jotain lisää siitä, mitä ”pyörtymisellä” tarkoitetaan?
Vastaus: Se ei ole mitään erityisen syvällistä. On vain niin, että ensimmäisen skandhan tasolla olemme työskennelleet hyvin ankarasti koettaen kiinteyttää tilaa. Olemme työskennelleet niin kovasti ja nopeasti, että äly yhtäkkiä romahtaa. Sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi satorin vastakohdaksi, valaistumiseksi väärin päin, tietämättömyyden kokemukseksi. Menet äkkiä transsiin, koska olet työskennellyt niin kovasti. Tämä on jotain, minkä olet itse asiassa saavuttanut, mestarikappale, kaikki tämä kiinteys. Kun olet täysin saavuttanut sen, se äkkiä hämmentää sinut. Se on omanlaisensa meditaatio, eräänlainen satori väärin päin.
K: Kun apina alkaa hallusinoida, miten se osaa tehdä niin? Mistä hallusinaatio tulee?
V: Se on eräänlainen vaisto, toissijainen vaistomainen reaktio, joka meillä kaikilla on. Jos on tuskaa, sitten kuvittelee sen vastakohtana mielihyvää. On halu puolustaa itseään, vallata oma alue.
K: Kun meillä ei nyt ole muuta tajuntaa kuin nykyinen, emmekö ole tuomittuja taistelemaan ja ponnistelemaan loputtomasti tällä tasolla, ellemme pääse takaisin tilaan, jota kuvailitte?
V: Ihan varmasti taistelemme jatkuvasti, sille ei ole loppua. Voisimme puhua loputtomasti toisiaan seuraavista taisteluista, joita koemme. Muuta vastausta ei kerta kaikkiaan ole, paitsi se, jonka juuri annoit, koettaa löytää alkuperäinen tila uudelleen. Muussa tapauksessa olemme liimaantuneita psykologiseen asenteeseen, jossa tämä on tuon vastakohta, ja se on esteenämme. Me taistelemme aina vihollista vastaan. Ei tule hetkeäkään, että luopuisimme taistelusta. Ongelma on dualismi, sodankäynti minun ja vastustajani välillä.
Mietiskelyn harjoittaminen on kokonaan erilainen työskentelytapa. Täytyy muuttaa koko asenne ja elämäntapa. Täytyy muuttaa niin sanotusti kaikki politiikkansa. Se voi tehdä hyvin kipeää. Yhtäkkiä oivaltaa, ”Jos minä en taistele, miten selviydyn vihollisistani? Voin hyvin olla taistelematta, mutta entä he? He ovat edelleen olemassa.” Se on mielenkiintoinen kohta.
K: Jos ihmisellä on jokin esto ja on siitä hyvin tietoinen, eikö se katoa ihan vain olemalla siitä tietoinen?
V: On keskeistä, ettemme yritä löytää pakotietä ongelmastamme, vaan juuri nyt meidän tulee tutkia kaikkia näitä klaustrofobisia huoneita, joissa olemme. Se on oppimisen ensimmäinen aste. Meidän täytyy identifioida itsemme ja tuntea itsemme kunnolla olemassa olevaksi. Se synnyttää kiinnostuksen oppia enemmän. On parasta olla puhumatta vapautumisesta vielä.
Lähde: Cutting Through Spiritual Materialism
”Ei ole olemassa sielua koska ei ole pysyvää ja konkreettista itsenäistä kokonaisuutta, mutta on tajunta, joka luo jälleensyntymien kierron. Onhan niin, että ei voida todistaa itsellä olevan mitään perustaa todellisuudessa –ei voida todistaa itsen olevan olemassa. Miten jokin, joka ei elä maailmassa voi elää eri elämiä? Ainoa perusta sille on tajunta. On muistettava että mikä se sitten onkin joka sanoo ”minä”, käyttää sanaa jollekin sellaiselle joka ei todella ole olemassa. Käy niin, että tajunta luo erilaisia tilanteita ja sitten ”minä” hyppää mukaan yhdistäen itsensä tilanteisiin. ”Minä olen jälleensyntynyt” tai ”minä olen sielu” alkaa tajuntaan tarrautumisprosessilla. Powa (tajunnan siirto) -harjoitus antaa ohjeet miten tajunta siirretään pois kehosta kuoleman hetkellä niin, että se ei etsi negatiivista jälleensyntymää. Sanotaan että pitäisi antaa tajunnan muuttaa majaa mutta ei ”minän”.
Tajunnan jatkumo ja karman jatkumo ovat identtiset. Tunnistetun jälleensyntymän eli tulkun tapauksessa hyvän edellisissä elämissä kerätyn karman voima saa aikaan myönteisen tuloksen nykyhetkellä. Jos tajunta ja karma olisivat eri asioita, karma voisi mennä yhtäälle ja tajunta toisaalle, eikä se tajunta, joka karman loi, olisi yhdistetty karman tulokseen. Koska ne ovat olennaisesti identtiset ja yhteinen jatkumo, tajunta, joka luo ne teot, joilla on kausaalisia vaikutuksia, on sama tajunta kuin se, joka kokee noiden tekojen tulokset.”
- 3. Jamgon Kongtrul Rinpoche
”Me toivomme valaistuvamme, koska meillä on rajoituksia. Niin kauan kuin haluamme valaistua, emme valaistu. Lopullisen oivalluksen määritelmä on valaistumisen halun voittaminen. Kunnes valaistumme meillä on halua valaistua, vaikka kuinka vähänkin ja jonkin verran egoa, vaikka se olisi mikroskooppinen. Se ohenee ohenemistaan ja viimeinen jälki egosta häviää lopullisessa oivalluksessa.
Mieli, josta nyt olemme tietoisia, oppii, ajattelee, ymmärtää tai ei ymmärrä jne. sen takia, että heikkoudet (halu. viha ym.) varjostavat sitä. Kumpi on rajoittuneempi, keho vai mieli? Keho ehdottomasti. Mieli, missä se onkaan juuri nyt, voi laajentua loputtomaan tietoisuuteen. Se on olennaisesti rajaton mahdollisuuksiltaan vaikka se suhteellisesti voi nykyisessä tilassaan olla pieni, johtuen perustavasta väärinymmärryksestä nimeltä samsara. Rajoitamme mielen rajatonta potentiaalia laittamalla sen pieneen laatikkoon nimeltä ”minä”. Sillä tavoin mielestä, joka on rajaton, tulee rajallinen.
Buddha-toiminta on rajatonta niin kuin avaruus. Se voi ilmentyä missä tahansa missä on sitä tukevat syyt ja olosuhteet. Eritasoisilla olennoilla on erilainen kyky havaita buddha.”
- 12. Tai Situ Rinpoche
© Bodhimieli.fi, suomennokset Ani Sherab
Kuva: freepik