Osa 1: Johdanto: olet tässä
Osa 2: Ilmiöt on koottu osista, se on ilmiöiden luonto
Osa 3: Pysymättömyys
Osa 4: Kärsimys ja egottomuus
Osa 5: Yhteenveto
Lama Jinpa Gyamtson opetuksia Brysselissä (tammikuu 1995), Berliinissä (kesäkuu 2000), Barcelonassa (huhtikuu 2001) ja Purelands retriittikeskuksessa Skotlannissa (lokakuu 2002).
Opettaja: Jinpa Gyamtso
Tämä teksti sisältää menetelmän, jolla tutkitaan olemassaoloa sen perusteella, mitä kutsutaan viideksi aggregaatiksi. Buddhalaisuudessa niillä luokitellaan kaikki ilmiöt. Viisi aggregaattia on monimutkainen ja laaja aihe ja siihen sisältyy paljon erikoista sanastoa, luokituksia ja luetteloita. Tämä kuitenkin on käytännöllinen harjoitusohje, eikä teoreettinen opetus. Nämä ohjeet on tarkoitettu harjoitettaviksi, ei filosofoinnin aiheeksi. Puhuminen ja opiskelu voi ottaa paljon aikaa ilman, että se muuttaa todella elämää, ja se voi olla pitkäveteistäkin. Käsittelemme aihetta siis tekstin kirjoittajan, Mipham Rinpochen tarkoittamalla tavalla, ja yritämme oivaltaa tämän viittä skandhaa koskevan tekstin merkityksen.
Itse asiassa buddhalaisuus kokonaisuudessaan on tarkoitettu harjoitettavaksi. Kaikki Buddhan ja hänen jälkeensä tulleiden suurten opettajien opetukset ovat olemassa siksi, että niitä harjoitettaisiin ja sitä kautta koettaisiin jotakin. Kokemus on päämäärä, ja se on tärkeää tietää. Buddhalaisuus on kokemuksellista, ei pelkkä opinkappale. Sitä täytyy opiskella, jotta tietäisi miten sitä voi soveltaa käytäntöön ja kuinka saada siitä kokemus. Ilman kokemusta buddhalaisuutta ei ole.
Buddhalaisuutta voidaan kutsua uskonnoksi, filosofiaksi, elämäntavaksi tms. Sitä voidaan verrata toisiin uskontoihin ja filosofioihin ja puhua paljon. Buddhalaisuuden päätarkoitus on kuitenkin kokea jotain. Kun kokee sen, mistä buddhalaisuus yrittää kertoa, mikään muiden luoma teoria ei voi muuttaa omaa kokemusta. Itse tietää parhaiten mitä buddhalaisuus on, koska sen kokee itse. Se on buddhalaisuuden ydin, eikä sillä ole nimeä. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Se on vain jotain mikä on totta, koska itse kokee sen. Kaikkien buddhalaisten opetusten ja koulukuntien tarkoituksena on johtaa tähän kokemukseen ja sen täyteen oivallukseen.
Mitä meidän sitten pitäisi kokea? – Sama, minkä Buddha koki. Buddhalaisuus alkoi, kun prinssi Gautama saavutti kokemuksen ja oivalluksen tason – jota kutsumme valaistumiseksi tai aidon todellisuuden luonnoksi – ja ymmärsi, että se ratkaisee kaikki ongelmat, konfliktit ja kärsimykset; ja hän käsitti, että kuka tahansa voi kokea sen. Hän ryhtyi opettamaan, kuinka oivallus saavutetaan, jotta jokainen voisi saavuttaa sen.
Näin buddhalaisuus tulisi ymmärtää. Ei ole tarvetta leikkiä sanoilla, ei pohtia, ovatko opetukset päteviä vai eivät, ovatko ne nykyaikaan sopivia vai vanhanaikaisia jne. Eri aikoina ja eri paikoissa tapa, jolla opetukset esitetään voi tietenkin vaihdella ja niitä voidaan muokata. Niiden ainoa tarkoitus on joka tapauksessa johtaa kokemukseen, todelliseen kokemukseen, joka on kaikkien ulottuvilla.
Buddhalainen mietiskely jakaantuu kahteen päätyyppiin: shamataan (tiib. shine) ja vipashyanaan (tiib. lhaktong). Tämä teksti on vipashyanaopetus. Shamata merkitsee tyyneyttä, ja sen menetelmät auttavat rauhoittamaan mieltä ja kehoa, jotta täydellinen tyyneys ja rauha saavutetaan. Vipashyana merkitsee selkeää ymmärtämistä. Se tarkoittaa selkeää ymmärrystä maailmankaikkeuden ja siinä olevien olentojen luonnosta; kirkasta havaintoa siitä, keitä olemme ja mikä on asioiden todellinen luonto.
Tavallisesti shamataa harjoitetaan ensin, sillä kirkkaaseen ymmärrykseen tarvitaan vakaa ja tyyni mielentila. Shamata-mietiskely on täten pelkkä keino, jonka avulla mieli johdetaan kokemaan vipashyana. Tyyni mieli sinänsä ei ole tavoite, tavoite on vipashyana. Pelkkä shamatan harjoittaminen, olipa se kuinka loistava shamatakokemus tahansa, ei ole lopullinen ratkaisu, sillä se ei pysy.
Jos harjoittaa shamataa kunnolla, sen avulla voi saavuttaa mielentilan, jossa on syvä rauha ja ilo, voi kokea palkitsevaa helppouden ja keveyden tunnetta, keho tuntuu untuvankevyeltä. Mietiskelyistunnon jälkeen yrittää liikkua hitaasti ja pitää kokemusta yllä, mutta maailma ympärillä liikkuu eri tahtia, paljon nopeammin ja karkeammin. Ihmiset juoksevat ja huutavat ja ajattelet: ”Mitä he oikein tekevät? Mihin heillä on tuollainen kiire? Miksi he toimivat noin huolimattomasti? Eivätkö he tajua, että olen tässä tilassa? Ihmisten pitäisi olla rauhallisempia!” Sinulla on ongelma, sillä vastakohta on suuri. Ehkä luulet, että buddhalaisuus, tie valaistumiseen, on pilven lailla leijumista ja teet jyrkän eron henkisen ja ei-henkisen välillä. Saatat pitää maailmaa ”ei-henkisenä” paikkana ja sinulla on tarve eristää itsesi siitä pitääksesi yllä ”henkisyytesi”, tuon rauhallisen transsin.
Tähän liittyy toinenkin ongelma. Jos pitää shamataa pääasiana, eikä ymmärrä vipashyanaa, voi luulla, että mietiskelytila tai oikea harjoitus edellyttää täydellistä mielentyyneyttä. Kun mieli ei ole tyyni tuntuu siltä, ettei tee harjoitusta oikein, tai että jokin on vikana. Tulee tehneeksi jyrkän eron rauhallisen ja levottoman mielentilan välillä ja pitää edellistä hyvänä ja jälkimmäistä huonona. Luulee, että edellinen pitää saavuttaa ja jälkimmäistä välttää. Sillä tavoin taistelee itsensä kanssa ja mietiskelyharjoituksesta muodostuu taistelu. Yleensä käy niin, että voi mietiskellä vain silloin, kun on rauhallisessa ympäristössä yksin, ja sitten kun joutuu kohtaamaan muun maailman, mietiskelytila häviää.
Vipashyana-mietiskelyyn kuuluu todellisuuden tutkiminen, jotta näkemys ja ymmärrys, joista puhuimme, kirkastuvat. Kun Buddha valaistui, hän oli valaistunut koko ajan. Kokemus, jonka hän hankki, oli jatkuva kokemus, ja sellaisen kokemuksen yritämme saavuttaa vipashyanaa harjoittamalla. Tuota selkeää näkemystä voidaan kutsua sanalla ”viisaus”. Viisaus on kokemus, josta puhumme ja se on kaikkien buddhalaisen opetusten ainoa päämäärä.
Tällä viisaudella on monia nimiä, mutta sen pääominaisuus on se, ettei sitä voi sanoin kuvata eikä järjellä käsittää. Se tarkoittaa, että vaikka siitä voi sanoa paljon, nuo sanotut asiat eivät ole viisaus itsessään, sitähän ei voi kuvata. Sen voi vain kokea. Edes Buddha ei kyennyt selittämään viisautta niin, että joku olisi voinut kuunnella häntä ja ymmärtää. Vaikka olisi kuinka valaistunut, ei voi selittää toisille millaista se on. Kaikki erilaiset menetelmät, harjoitukset ja opetukset on tarkoitettu tämän yhden asian oivaltamiseen; eikä tuosta asiasta voi sanoa mitään!
Tätä on tärkeää pohtia, sillä se voi auttaa ymmärtämään, mitä merkitsee olla buddhalainen. Buddhalaisuus on valtava menetelmien kokoelma, ja toisinaan ihmiset epäilevät noita menetelmiä, koska ne voivat näyttää olevan keskenään ristiriidassa ja koska niitä on niin paljon erilaisia. Ne voivat näyttää omituisilta ja vierailta verrattuna siihen, mihin on tottunut omassa arjessaan ja niiden tarkoitus voi jäädä hämäräksi. Jos kuitenkin tuntee buddhalaisten harjoituksen olennaisen tavoitteen – tuon yhden kokemuksen, joka meitä odottaa – sitten tietää, missä tie kulkee, ja sen myötä ymmärtää nuo erilaiset opetukset ja menetelmät. Se antaa luottamusta ja vakuuden buddhalaisuuden suhteen; koska se on jotain, minkä itse kokee, tietää, että se on totta. Totuus on vain totuus, se ei ole pelkästään buddhalainen totuus.
Esimerkki tästä voisi olla rakastumisen kokemus, joka on hyvin henkilökohtainen ja todentuntuinen kokemus. Silti sitä ei voi selittää muille. Ei voi kokea rakastumisen tunnetta, vaikka joku kuinka selittäisi, millainen kokemus se on. Se on sanoinkuvaamaton kokemus, mutta hyvin totta, ja kun on rakastunut, kokee maailman erilaisena kuin tavallisesti. Se on hyvin voimakas kokemus. Siitä on kirjoitettu paljon kirjoja, siitä on väitelty, kirjoitettu novelleja, runoja ja lauluja. Sitä on yritetty kuvata niillä, ja filosofit saattavat tutkia asiaa määritelläkseen rakkauden. Nuo sanat ja ajatukset rakkaudesta eivät ole rakastumista, mutta kun todellinen kokemus siitä syntyy, se on läsnä, vaikkei siitä voi puhua muille. Jos on rakastunut tietää olevansa, ei tarvitse mennä kirjastoon eikä lukea kirjoja tietääkseen, kokeeko rakkauden tunnetta vai ei. Itse asiassa moiset spekulaatiot tuntuvat silloin luultavasti merkityksettömiltä ja pitkäveteisiltä. Buddhalaisen polun tavoitteena oleva kokemus on siihen verrattavissa.
Tämä on itse asiassa hyvä esimerkki, koska rakastuminen vaikuttaa tapaan nähdä maailma ja se vaikuttaa myös omiin tekoihimme. Ihmiset huomaavat meissä muutoksen. Niin käy myös silloin, kun kokee sen, mikä buddhalaisuudessa on olennaisinta.
Mahayanassa sanotaan, että buddhalainen polku voidaan jakaa kahteen: viisauteen ja myötätuntoon. Viisautta olemme käsitelleet ja myötätunto liittyy tapaan, jolla toimii maailmassa. Se seuraa viisaudesta automaattisesti. Tarkalleen ottaen myötätunto ei seuraa viisaudesta, vaan nuo kaksi ovat toisistaan erottamattomat. Kun on viisautta, ei voi välttää olemasta myötätuntoinen. Bodhicittaa ei tarvitse harjoittaa, koska ”valaistuneen mielen olemus on myötätuntoa”, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.
Kun viisautta ei ole, sitä täytyy kehittää, ja se tehdään kahdella tavalla: harjoittamalla vipashyana-mietiskelyä ja kehittämällä myötätuntoa. Myötätuntoa kehitetään harjoittamalla kuutta paramitaa ym., bodhicittan tietä. Myötätunto on jotain, jonka voi käsittää ainakin jollain tavoin, mutta viisaus vielä puuttuu, se tulee vasta lopuksi. Myötätunnon harjoittaminen on käyttäytymistä siten, kuin olisi jo valaistunut. Se on kuin koettaisi käyttäytyä rakastuneesti, vaikka ei ole rakastunut. Kun siihen tottuu, oikea kokemus voi lopulta syntyä.
Shamata ja vipashyana voidaan myös kuvata siten, että shamata kehittyy vipashyanasta. Jos harjoittaa vipashyanaa, shamata syntyy siitä. Se on eräs tapa mietiskellä ja siksi tätä tekstiä, joka on analyysimenetelmä, voidaan myös pitää tapana kehittää shamataa. Esimerkiksi, jos analysoi kehon pysymättömyyttä ja keskittyy siihen, mieli on pidettävä paikoillaan tarkkaavaisesti. Mielen täytyy muuttua vakaaksi, jottei tutkimuksen kohde unohdu. Joillekin ihmisille tämä tie on inspiroivampi tapa keittää tyyneyttä kuin vaikkapa pienen kiven katseleminen, sillä analysoidessa mielen täytyy olla hereillä. Silloin ei ehdi tylsistyä eikä muutu liian passiiviseksi.
Oli miten oli, on tärkeää harjoittaa myös vipashyanaa, ei vain istua hiljaa paikoillaan pitkiä aikoja patsaan tavoin. On tärkeää tutkia todellisuuden luontoa ja kysellä. Ei ole tosibuddhalainen, ellei aseta kaikkea kyseenalaiseksi. Buddhalaisuus ei ole menetelmä, jolla saavutetaan erityisiä mielentiloja tai miellyttäviä kokemuksia. Se on tapa löytää totuus, ja jotta sen löytäisi, täytyy analysoida. Kaikkiin vipashyanamenetelmiin liittyy kyselevä asenne. Itse asiassa kysymykset usein tuovat ihmiset buddhalaisuuden pariin. Jossain vaiheessa elämäänsä he kysyvät: ”Kuka olen? Mikä on elämäni tarkoitus?”
Tuo kyselevä asenne on todella tarpeen. Kun on asennoitunut siten, on hereillä. Ja buddhalaisuuden koko idea on herätä. Valaistumisen saavuttaminen merkitsee täydellistä heräämistä samsaran unesta. Jotta voisi herätä, täytyy haluta herätä. Sitä bodhicitta eli bodhimieli merkitsee mieltä, joka pyrkii olemaan hereillä. On kuitenkin tunnettava oikea tie heräämiseen, ja se on vipashyanan harjoitus. Vipashyana on menetelmä, jolla asioita analysoidaan oikein ja läpikotaisin, jotta herättäisiin. Siitä tämä teksti kertoo. Sen ensimmäisessä luvussa sanotaan: ”Mielessämme olevien ristiriitaisten tunteiden voima luo kaikki olemassaolon virheet. Nämä ristiriitaiset tunteet johtuvat huonosta asenteesta. Se on korvattava oikealla asenteella.” Oikea asenne on viisautta, tapa nähdä asiat niin kuin ne todella ovat. Kun viisautta ei ole, ihminen näkee asiat puutteellisesti ja käyttäytyy tavalla, joka ei vastaa totuutta. Siitä syntyy kaikenlaisia kielteisiä mielentiloja, mikä on kaiken kärsimyksen syy. Kunnes pystyy havaitsemaan asiat oikein, kaikki on huonosti, koska ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan väärinkäsityksen valossa.
Edellä mainittu huono asenne tarkoittaa sitä, mitä buddhalaisuudessa tavallisesti kutsutaan tietämättömyydeksi tai väärinkäsitykseksi. Sen vallassa ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan luulee niitä joksikin, mitä ne eivät ole. Kuten sanottu, buddhalaisen tutkimuksen lopullinen päämäärä on nähdä kaiken todellinen luonto, ja sitä voidaan kutsua mahamudraksi, dzogcheniksi, tyhjyydeksi, buddhaluonnoksi ja monilla muilla nimillä. Mutta jotta sen ymmärtäisi, mieltä täytyy harjoittaa hyvin kauan, onhan vääränlainen tapa nähdä asiat syvään kaiverrettu ajatusmalli. Pelkkä hetkellinen asioiden todellisen luonnon tunnistaminen ei muuta sitä. Jotta tunnistaminen muuttuisi pysyvämmäksi kokemukseksi mielessämme ja todella korvaisi vääränlaisen tavan nähdä asiat, kaikki vanhat väärät näkemykset täytyy purkaa hyvin järjestelmällisesti ja perusteellisesti. Muuten, vaikka näkisimme mielen todellisesta luonnosta väläyksen vaikkapa mahamudra-harjoituksen kautta, taipumus nähdä asiat väärin on edelleen vahva. Siksi saatamme vahvasti epäillä tuota väläystäkin ja kysyä mielessämme yhä uudelleen: ”Onko tämä todella se, mitä minun pitäisi mietiskellä? Teenkö harjoituksen oikein? Eikö pitäisi tehdä jotain muuta harjoitusta?”
Monet suuret opettajat sanovat, että mitä enemmän opiskelee ja tutkii asioita, sitä helpompi myöhemmin on vakauttaa asioiden todellisen luonnon tunnistaminen. Esimerkiksi madhyamaka-filosofian kunnollinen tuntemus auttaa suuresti poistamaan esiin nousevia kysymyksiä, kun mietiskelee. Päätyy varmuuteen helpommin. On tärkeää aloittaa alusta ja kävellä hitaasti, askel askelelta. Siten kehittyy. Siinä mielessä tämä teksit on suureksi avuksi, koska se alkaa alusta, ja jos sen mukaan tekee harjoituksia, se on oivaa valmistautumista mahamudra-harjoitusta varten; se auttaa ymmärtämään mahamudran oikein.
Teksti jakaantuu kolmeen pääosaan:
Tutkimme näistä kahta ensimmäistä.
Mipham Rinpoche sanoo kommentaarissaan, että ennen kuin harjoitus alkaa, tulisi pohdiskella ihmiselämän kallisarvoisuutta ja kehittää innostus mietiskelyharjoitukseen. Sen jälkeen tulee visualisoida opettajamme, Buddha Shakyamuni oman pään yläpuolella ja hänen ympärillään hinayana ja mahayana sangha. Tuntien syvää hartautta heitä kohtaan lausutaan seitsenosainen rukous ja muita rukouksia ja pyydetään kaipauksella ja sydämen pohjasta: ”Antakaa siunauksenne, jotta tämän täydellisen tutkimusharjoituksen kaikki vaiheet selkiintyvät mielessäni ja kaikkien olentojen mielessä.”
Sen jälkeen kehitetään bodhimieli ajattelemalla näin: ”Minun täytyy saavuttaa täydellinen valaistuminen kaikkien olentojen hyödyksi, siksi mietiskelen täydellisen tutkimusharjoituksen eri vaiheita.”
Sen jälkeen ryhdytään soveltamaan ohjeita.
Ensimmäinen osa, mietiskelymenetelmä, liittyy siihen, miten todellisuus nähdään tietämättömästä näkökulmasta väärin, virheitä on neljä.
Pidämme monista eri osista koostuvia ilmiöitä yksikköinä, sellaisinaan kokonaisina. Esimerkiksi oma kehomme koostuu monista alkuaineista ja elementeistä, mutta emme näe sitä niin, vaan pidämme sitä yhtenä kokonaisuutena. Siksi näemme sen vain pinnallisesti, sen miltä se näyttää ulkoisesti, ja uskomme, että se on sellaisenaan toivottu.
Omaa mieltä pidetään myös yhtenä yksikkönä, vaikka se todellisuudessa koostuu erilaisista ajatuksista, toimintamalleista, tunteista ym. Ja ne ovat jatkuvasti muuttuvia. Silti pidämme mieltämme, persoonallisuuttamme, yhtenä ja samana emmekä ole täysin tietoisia sen moninaisuudesta. Täten meillä on pinnallinen ja liian yksinkertainen näkemys siitä mitä itse olemme ja mitä muut ovat. Tuohon pinnalliseen näkemykseen kiinnytään ja asiat nähdään pinnallisesti samalla kun sitä pidetään koko totuutena. Syntyy kokonainen arvojärjestelmä, jossa pinnallisin perustein luokitellaan asiat toivotuiksi ja ei-toivotuiksi. Sellainen tunteellinen suhtautuminen johtaa moniin virheisiin, koska se perustuu virheeseen. Saattaa esimerkiksi puolustaa joitain asioita intohimoisesti ja hyljeksiä toisia asioita ilman, että näkee mitä ne kokonaisuudessaan ovat. Ja saattaa olla aivan väärässä.
“Osista koottu” ei tarkoita pelkästään sitä, että jokin on koottu erilaisista osista, vaan myös sitä, että se on erilaisten syiden ja olosuhteiden tulos. Asiat riippuvat monista aiemmista ja senhetkisistä syistä ja olosuhteista, ne ovat riippuvuussuhteessa moniin muihin asioihin ja olemassa niiden ehdoilla. Otamme asiat liian vakavasti, kun kiinnymme tiettyihin asioihin kovasti ja inhoamme toisia siksi, että pidämme niitä erillisinä niiden luojasta, itsestämme, ja kaikesta muusta, mikä johti siihen että loimme ne.
Kiintymys ja viha johtavat valtaviin virheisiin, kuten keskiajan inkvisitioon. Se perustui siihen, että oltiin kiintyneitä tiettyihin mielipiteisiin, ja jos joku ajatteli toisin kuin mikä oli hyväksyttyä, hänet poltettiin elävältä! Sellainen mielipiteistä kiinni pitäminen johtaa fanaattisuuteen, sotiin ja suureen kärsimykseen.
Tämä on uskoa asioiden vakauteen ja kestoon. Eräs pysymättömyyden aspekti on, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Kun sanotaan, että on tietämättömyyttä pitää pysyvänä sitä, mikä on pysymätöntä, ei tarkoiteta, etteivät ihmiset tietäisi kuolevansa joskus. Jokainen tietää sen. Ihmiset eivät vain elä sen mukaisesti. Odotamme elävämme pitkään ja siihen saakka elämme aivan kuin kuolemaa ei olisi olemassa. Teemme suunnitelmia ikään kuin elämämme jatkuisi ikuisuuksiin, ja näin elämä perustuu siihen, miltä asiat pinnallisesti katsottuna näyttävät. Syvällinen näkemys puuttuu.
Toinen tämäntyyppiseen tietämättömyyteen liittyvä virhe on, että ei ole tietoinen ajatusten pysymättömyydestä. Ajatukset muuttuvat ihmisten, kulttuurin ja olosuhteiden mukaan. Mielipiteet muuttuvat, eivätkä säily samanlaisina ikuisesti. Myös tunteet ovat hyvin pysymättömiä. Pidämme onneamme ja suruamme usein hyvin todellisena, olemme tunteen ja sen lähteen vallassa, ikään kuin ne kestäisivät kauan aikaa. Pidämme joitakin asioita tavoittelemisen arvoisina koska uskomme, että ne tuovat meille onnea ikuisesti. Sitten syntyy jyrkkiä mielipiteitä siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja sen tähden toisiin asioihin kiinnytään ja toisia hyljeksitään. Vahva tunteenomainen suhde asioihin johtuu siitä, että ei ole täysin tietoinen niiden pysymättömyydestä.
Jos tiedostaa pysymättömyyden selkeämmin, ei osallistu kaikkeen niin vahvasti, tietää että asiat eivät pysy samanlaisina vaan muuttuvat, ne eivät ole jatkuvasti huonosti tai hyvin. Ei ole niin tärkeää, saako haluamansa vai ei, muuttuu joustavammaksi, sopeutuu paremmin.
Tämä tarkoittaa, että pohjimmiltaan pidämme elämää luonnostaan nautittavana asiana, iloisena kokemuksena. Tai uskomme, että täytyy olla jokin tietty paikka tai olemassaolon muoto, joka on todella nautinnollinen ja miellyttävä, ilman minkäänlaisia ongelmia. Tiedämme, että kärsimys on olemassa, mutta pidämme sitä väliaikaisena, virheiden tuloksena, ja että voimme korjata nuo virheet. Virheet ovat vain ärsyttäviä lipsahduksia, mutta eivät kuulu tosielämään. Elämän tulisi olla onnellista – niin me ajattelemme – mutta ajoittain koemme petollisia takaiskuja. Käytämme paljon aikaa ”korjataksemme” elämää, korjataksemme kaiken, yritämme saada kaiken sujumaan niin kuin sen pitäisi sujua. Paljon voimia kuluu, kun yritetään poistaa epätäydellisyyttä, joka pilaa olemassaolon. Tämäkin on jyrkkä näkemys onnellisuuden ja onnettomuuden vastakohtaisuudesta. Hyvä ja paha nähdään hyvin todellisina: sitä, mitä pidetään hyvänä suojellaan, samalla kuin se, mitä pidetään pahana, pitäisi poistaa. Se johtaa kiintymykseen ja vihaan, ja ongelma on juuri siinä.
Olemassa oleminen merkitsee näiden opetusten yhteydessä luontaista, erillistä ja ehdotonta olemassaoloa. Keskeisin virhe tässä on pitää omaa henkilöään todella olemassa olevana: ”Minä olen.” Kun sanoo ”minä olen”, siihen liittyy vaistomainen hämärä aavistus, mitä se tarkoittaa. Mutta se on varsin pinnallista tietoa. Meillä on vain jonkinlainen idea siitä, kuka olemme ja keitä muut ovat. Yhdistämme tunteen minästä tiettyyn nimeen, ammattiin, kansallisuuteen, kulttuuriin, perheeseen ja uskomusjärjestelmään (poliittiseen, uskonnolliseen tms.), tietynlaiseen tapaan ajatella ja joihinkin mieltymyksiin ja inhon aiheisiin ja pidämme kaikkea tätä yhtenä ainoana asiana, jota kutsumme minäksi. Toisin sanoen mielemme samastuu kaikkeen tuohon yhtenä yksikkönä. Koska uskomme, että tämä minä on todellinen, kiinnymme siihen ja sen omaisuuteen, olipa se henkistä tai aineellista.
Buddhalaisuudessa tämä on vain se, miltä asiat näyttävät ulkoisesti, se ei ole totuus. Asiat eivät ole jakamattomia itsenäisiä ilmiöitä, ne eivät ole pysyviä, ne eivät ole luonnoltaan onnea, eikä niillä ole luontaista olemassaoloa. Siltä ne näyttävät, mutta niin ei todellisuudessa ole. Buddhalainen polku lepääkin sen peruspilarin päällä, että erotetaan se, mikä todella on olemassa siitä, mikä vain näyttää olevan olemassa. Vipashyanan tarkoitus on erottaa nämä kaksi toisistaan, nähdä asiat sellaisina kuin ne todella ovat, niin että toimii suhteessa maailmaan oikein, eikä väärän oletuksen pohjalla. Kun näkee asiat sellaisina kuin ne todella ovat, kielteisillä tunteilla ei ole pohjaa juurtua, ja löydämme rauhan.
Mitä enemmän yllä olevat neljä virhettä maailmankatsomusta vallitsevat, sitä voimakkaammin on järjettömyyden vallassa ja sitä enemmän kärsii. Väärä näkemys asioista tekee niistä monimutkaisia ja elämästä farssin kaltaista. Elämme kuin näyttelijä, jolla on oletettu rooli, pidämme roolia aitona elämänä ja yritämme elää sen mukaan. Se on kuitenkin aika mahdotonta, koska se ei ole sitä, millainen todellisuudessa olemme. Se on vain idea siitä millainen olemme. Meillä on käsitys siitä kuka olemme ja keitä muut ovat, aivan kuin olisimme jakaneet kaikille näytelmän roolit. Ongelma on siinä, että pidämme rooleja todellisuutena. Lopputulos on, että vaikutamme mielenvikaiselta.
Tämä on se, jota tavallisesti kutsutaan suhteelliseksi tai sovinnaiseksi totuudeksi. Sovinnainen merkitsee, että olemme kaikki ikään kuin sopineet suhtautua asioihin tämän maailmankatsomuksen mukaan. Olemme yhtä mieltä näytelmästä ja rooleista, joita esitämme siinä. Sillä on tietenkin hyvät puolensa, koska voimme toimia yhteistyössä. Mutta jos sitä pitää lopullisena totuutena ja suhtautuu siihen sen mukaisesti, toimii hullun lailla, koska joutuu olemaan levoton jatkuvasti. Yrittää pitää yllä väärää kuvaa itsestään ja maailmasta. On mahdotonta olla se, joka luulee olevansa, sillä odotuksia omasta itsestä, muista ja maailmasta ei voi koskaan täyttää. Kaikkea ei koskaan saa sujumaan täysin oman mielen mukaan, koska asiat eivät ole niin kuin luulemme niiden olevan.
Vipashyanan harjoittamisen tarkoituksena ei ole luoda teoriaa tai filosofiaa maailmankaikkeudesta. Emme yritä tehdä mitään uutta, emmekä tuhoa vanhaa. Kun esimerkiksi sanotaan, että itseä ei ole olemassa, tarkoitus ei ole poistaa omaa persoonallisuutta tms. Yritämme vain nähdä asiat niin kuin ne ovat, ilman virheitä, ja olla se, mikä olemme. Yritämme elää sen totuuden mukaan, ei niiden käsitysten mukaan, joita muilla voi meistä olla. Toisin sanoen, emme pakota itseämme olemaan jotain, mitä emme ole. Se on tärkeä muistaa.
Perinteisesti tämä selitetään esimerkillä köydestä, jota voi hämärässä erehtyä luulemaan käärmeeksi. Jos niin kävisi, reaktio olisi pelko ja tietynlainen käyttäytyminen, joka perustuisi väärään oletukseen. Vipashyana-harjoitus on köyden näkemistä selkeästi. Kun sen näkee, havainta käärmeestä häviää saman tien, eikä reagoi väärin perustein.
Buddhalaisessa vipashyana-mietiskelyssä on kolme vaihetta:
Tässä esitetyt mietiskelymenetelmät liittyvät ensimmäiseen vaiheeseen, niiden tarkoituksena on edesauttaa itsen poissaolon eli egottomuuden oivallusta. Yritän kuitenkin esittää ne myös kahden muun tyhjyyden tyypin kannalta vajrayana-näkökulmasta, jotta ymmärrätte mihin ne johtavat laajemmassa yhteydessä.
Jokaista mietiskelyä tulisi harjoittaa vähintään viikko. Kaikki harjoitukset yhteensä kestävät 3 – 4 kuukautta säännöllisesti harjoitettuina ja niiden merkitys pitäisi alkaa näkyä selvemmin lopussa.
Jokaisessa neljästä luvusta todellisuutta tutkitaan ohjeiden mukaan. Kun jotakin on ymmärretty, lakataan tutkimasta ja annetaan mielen levätä tuossa ymmärryksessä, yritetään pitää sitä yllä ja tehdä siitä vakaa. Kun ymmärrys horjuu, ryhdytään uudelleen tutkimaan, kunnes tullaan johonkin tulokseen, ja sitten levätään siinä. Harjoitus on näiden kahden lähestymistavan yhdistelmä.
Jos on jo hankkinut kokemusta shamatasta, mieli on luultavasti tavallista vakaampi, ja siitä on etua. On oikein hyvä, jos on tehnyt shamataa, mutta ellei ole, tämä harjoitus itsessään on sitä: sen sijaan, että katsoisi buddhapatsasta tai seuraisi hengitystä, keskittyy tutkimaan seuraavaa ajatuksissaan.
© Bodhimieli.fi, suomennokset Ani Sherab
Kuva: freepik