Osa 1: Johdanto
Osa 2: Ilmiöt on koottu osista, se on ilmiöiden luonto
Osa 3: Pysymättömyys
Osa 4: Kärsimys ja egottomuus: olet tässä
Osa 5: Yhteenveto
Lama Jinpa Gyamtson opetuksia Brysselissä (tammikuu 1995), Berliinissä (kesäkuu 2000), Barcelonassa (huhtikuu 2001) ja Purelands retriittikeskuksessa Skotlannissa (lokakuu 2002).
Opettaja: Jinpa Gyamtso
Koska kaikki on osista koottu ja johtuu tietyistä syistä ja olosuhteista, kaikki on pysymätöntä. Ja koska kaikki on epävakaata ja muuttuvaista, emme voi pitää mitään yllä pysyvästi eikä meillä ole valtaa oman olemassaolomme yli. Mikään ei ole varma turva ja siksi kaikki on epätyydyttävää; toisin sanoen, kärsimystä. Tämä on ”kärsimyksen kärsimys”, joka on läsnä jokaisena osista kootun olemassaolon hetkenä.
Vaikka nykyhetki vaikuttaisi onnelliseltakin, se ei kestä kuin hetken. Tätä sanotaan ”muutoksen kärsimykseksi”, joka sisältyy aggregaattien muuttuvaan jatkumoon.
Ja minkälainen nykyhetki sitten lieneekin, jokainen hetki synnyttää uuden, lakkaamatta. Siksi jokainen hetki on tulevan kärsimyksen syy, kuin söisi myrkyllistä ruokaa. Tätä on ”osista koottuun sisältyvä kärsimys”.
Näiden kärsimyksen kolmen aspektin takia tekstissä sanotaan, että viiden aggregaatin jatkumossa ei ole hiukkastakaan tai hetkistä, joka olisi vapaa kärsimyksen tahrasta. Aggregaatit – siis osista koottu olemassaolo – ovat kaikkien kärsimysten perusta.
Tutkikaamme näitä kolmea aspektia yksityiskohtaisemmin.
Nämä voidaan luokitella eri tavoin, mutta yksi hyvin hyödyllinen luokitustapa on jako neljään epätyydyttävään aspektiin elämässä:
i) Se, ettei saa haluamaansa
On joukko elämän perustarpeita, ja eloonjääminen sisältää tiettyjä vaikeuksia. Jotta saisi sen, mitä tarvitsee elääkseen, tai mitä luulee tarvitsevansa voidakseen elää mukavasti, täytyy tavallisesti ponnistella kovasti. Ellei saa haluamaansa, turhautuu ja pettyy. Toisaalta, vaikka saavuttaisikin päämääränsä, se ei tavallisesti ole täysin tyydyttävä. On ponnisteltava koko ajan. Tähän liittyy levottomuus siitä, että ei ehkä saavuta sitä mitä toivoo tai sitä, mitä muut odottavat.
ii) Sen hallussa pitäminen, mitä on onnistunut saavuttamaan
Tämä on vaikeus pitää sitä, minkä on saavuttanut tai hankkinut ja sen menettämisen pelko. Joskus saa haluamansa, mutta siitä ei voi nauttia loppuelämää, ei edes lyhyttä hetkeä. Alkaa kantaa huolta siitä, miten säilyttää se, mitä on, olipa se aineellista omaisuutta, henkilökohtainen ihmissuhde, kokemus tai mielentila. Pelko, levottomuus ja ponnistelu, joka tarvitaan sen suojelemiseksi, mitä omistaa, ovat varsin tavallisia kärsimyksiä elämässä.
iii) Sen menettäminen mitä rakastaa
Tämä on kärsimystä, joka syntyy, kun joutuu eroon jostakin, mihin on kiintynyt. Se voi olla henkilö, omaisuutta, tavaroita tai mielentila, yhteiskunnallinen asema, maine ja kunnia, kuuluisuus, muiden rakkaus ja huolenpito itsestä, nuoruus, voima, aistien kyvyt tai elämä itse.
iv) Sen kohtaaminen, mistä ei pidä
Epämiellyttävien asioiden ja olosuhteiden kohtaaminen on kärsimyksen neljäs aspekti. Vaikka emme etsi epämiellyttäviä tilanteita, niitä sattuu. Emme voi välttyä kohtaamasta olosuhteita, jotka aiheuttavat meille kärsimystä: vihollisia, arvostelua, ihmisiä jotka puuttuvat elämämme kulkuun, vaikeuksia ja esteitä tiellämme, ongelmia, joita ei voinut nähdä ennakolta, onnettomuuksia, sairautta, kipua ym. Ulkoiset muutokset ja olosuhteet vaikuttavat meihin, olemme haavoittuvia, ja tämäntyyppinen kärsimys sisältää pelon, että jotain pahaa saattaa tapahtua. On myös monia asioita, joista emme pidä, mutta joista ei pääse eroon, koemme ne taakkana, jota elämässä on pakko kantaa ja joka estää olemasta vapaa.
Kun tällainen kärsimys on voimakasta, mietimme vain, miten pääsisimme siitä eroon, ja kuvittelemme, että jos se ja se vain loppuisi, olisimme onnellisia. Läpi ihmiskunnan historian on tehty valtavia ponnisteluja näiden kärsimyksen neljän aspektin vähentämiseksi: olemme yrittäneet voittaa luonnon ja muuttaa ympäristöä välttääksemme kärsimyksiä. Mutta onnistua ei voi: kärsimys voi ilmetä monella tavalla. Ehkä poistamme yhden kärsimyksen lajin, mutta se ilmestyy uudelleen toisessa muodossa.
Buddhalaisuuden mukaan tärkeintä on ymmärtää näiden kärsimysten syyt. Mitä ne ovat? Ensimmäisen kärsimyksen lajin todellinen syy on halu tai odotukset. Toisen ja kolmannen lajin syynä on takertuminen. Neljännen syy on pelko ja vastenmielisyys. Jos analysoi näitä neljää kärsimyksen aspektia tarkkaan, huomaa kokevansa niitä, koska mielessä on halua ja takertumista sekä pelkoa ja vastenmielisyyttä. Kärsimyksestä ei pääse koskaan irti, ellei vapauta mieltään näistä perusreaktioista. Analysoi tämäntyyppistä kärsimystä siis analysoimasta päästyäsi ja ymmärrä sen syyt. Pidä mielesi rentoutuneena ja asian ulkopuolella, ilman että takerrut iloisiin kokemuksiin tai tunnet vastenmielisyyttä epämiellyttäviä kokemuksia kohtaan.
Tavallaan tämä on sama kuin kolmas aspekti edellä: se, mitä on saavuttanut ja mistä pitää voi muodostua kärsimyksen syyksi, jos saavutettuun tottuu ja takertuu. Kaikkihan on pysymätöntä. Kun asiat muuttuvat ja menetämme jotain tai joudumme eroon pitämästämme asiasta, se saa aikaan surun ja pettymyksen. Mitä kiintyneempi asioihin on, sitä suuremman surun syy niistä tulee, kun ne menettää.
Toisaalta elämässä ei ole mitään, joka antaisi pysyvän tyydytyksen tunteen. Vaikka joskus onnistuisikin poistamaan ilmeistä kärsimystä ja saavuttamaan sellaisen onnen mitä toivoo, jonkun ajan kuluttua nämä miellyttävät kokemukset muuttuvat, eivätkä enää tyydytä. Ne voivat aiheuttaa jopa kärsimystä itselle. Oma tapa nähdä tai kokea tuo asia on silloin muuttunut, kyky nauttia siitä on kadonnut. Ei ole olemassa mitään, vaikka kuinka miellyttävältä se vaikuttaisi, mihin ei ennemmin tai myöhemmin kyllästyisi. Ennemmin tai myöhemmin tunnemme itsemme taas tyytymättömiksi ja alamme etsiä jotain muuta; halu on palannut.
Ihmiset tekevät kaikkensa, taatakseen itselleen loputtomat mahdollisuudet tyydyttää toiveitaan. Kulttuurimme pursuaa valikoimien runsautta, mikä perustuu uskoon siitä, että kun jokin ei enää tyydytä, ratkaisu on vaihtaa se. Hanki uusi auto, uusi talo, uusi puoliso. Yhden asian korvaaminen toisella ei kuitenkaan koskaan voi olla lopullinen ratkaisu. Se on ennemminkin uusi tapa ruokkia halua, ja halu on kärsimystä. Jos ajattelemme asiaa kunnolla, ymmärrämme, että halu on todellinen ongelma. Todellinen pysyvä onni ei synny ulkoisten syiden nojalla vaan tulee sisältäpäin, ja ainoa tapa saada muutoksen kärsimys lakkaamaan on kehittää tyytyväisyyttä. Kuten aiemmin, pohdi muutoksen kärsimystä samalla kun pysyt tyytyväisenä ilman odotuksia.
Vaikka emme kokisikaan ilmeistä kärsimystä emmekä olisi mihinkään takertuneita, koska meidät on koottu viidestä aggregaatista, kärsimys on aina läsnä piilevänä ja kaikenkattavana. Periaatteessa se viittaa siihen, että ehdollinen olemassaolo itsessään on kärsimystä, koska sitä ei voi hallita, se rajoittaa meitä. Meillä ei ole lainkaan valtaa vaikuttaa asioiden kulkuun tahdollamme, koska olemme keskinäisessä riippuvuussuhteessa olevia osia kokonaisuudesta, ja elämme monien ulottumattomissamme olevien tekijöiden ehdoilla; emme ole vapaita. Vaikka ehdollisessa olemassaolossaan ei kokisikaan kärsimystä juuri nyt, se on seuraavan kärsimyksen perusta. Se tekee olemassaolosta epätyydyttävää.
Siksi sanotaan, että viidessä aggregaatissa ei ole neulanpään vertaa onnea ja että ne kaikki ovat kärsimyksen läpitunkemia. Emme yleensä ole tietoisia tästä kärsimyksen kolmannesta aspektista, mutta luulisin, että on eräs tapa, jolla sen voi ymmärtää. Kun joskus on väliaikaisesti ratkaissut ilmeiset ongelmansa ja samanaikaisesti mielihyvä tai onni, jota koki, on kulunut pois, syntyy aukko: kokee eräänlaisen tyhjyyden ja yksinäisyyden. Sitten yrittää nopeasti jotain muuta; etsii viihdykettä mielelleen vetääkseen huomion pois ”mustasta aukosta”. Etsii jotain, mikä vie huomion tai keksii jotain haluttavaa. Tuossa aukossa on kuitenkin kokemus olemassaoloon kuuluvasta kärsimyksestä, koska ei ole mitään tunnetta, onnea tai surua, joka täyttäisi mielen, ja vähän aikaa on kasvotusten pelkän olemassaolonsa kanssa. Koska syvällä sisimmässämme emme tiedä, kuka olemme, miksi olemme siinä ja mihin menemme, meillä on syvä, hienosyinen pelko: tuntemattoman pelko ja pelko että olemme yksin, kuoleman pelko ja myös elämän pelko.
Ainoa keino päästä eroon tästä kolmannesta kärsimyksen lajista on kohdata se. Siitä ei pääse eroon niin, että yrittää unohtaa sen, koska se on aina läsnä, piilevänä. Täytyy löytää itsestään tarpeeksi rohkeutta, jotta voi kohdata sen. Itse asiassa tämä on buddhalaisen polun päämäärä ja kärsimystä koskevan opetuksen tarkoitus: pettymys, harhakuvitelmien menetys. Tavallisesti pettymystä pidetään pahana. Tässä yhteydessä kuvitelmien romahtaminen merkitsee harhan loppumista, virheellisten havaintojen loppumista. Kärsimystä pohditaan ja tutkitaan, jotta huomattaisiin samsaran mainosten pettävyys ja löydettäisiin totuus niiden takaa. Analysoi sen tähden tätä kolmannenlaista kärsimystä, kunnes olet vakuuttunut siitä, että ehdollisen olemassaolon juuret ovat kärsimyksessä.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että aggregaatit ovat luonnollisesti kärsimystä, koska ne on osista koottu ja koska ne ovat pysymättömiä sekä liittyvät takertumiseen. Siksi olentojen luontainen taipumus pitää niitä pysyvinä ja yritykset ylläpitää onnen kokemuksia, yritys saavuttaa vapaus ja itsenäisyys, johtavat väistämättä tappioon. Siksi aggregaatteja sanotaan kaiken kärsimyksen aluksi ja perustaksi samalla tavalla kuin maa on kasvien perusta.
Kärsimys muuttuu aina ja ottaa lukemattomia muotoja, mutta se on olemassaolon perusluonne. Aggregaatteja kuvataan vankilaksi, suureksi pätsiksi jne., koska niissä ei ole pienintäkään onnen häivää ja koska karma ja tuleva kärsimys perustuvat niihin.
Analysoi jokaista kärsimyksen lajia kaikin mahdollisin tavoin, kunnes saavutat hiukan varmuutta siitä, että ehdollisessa olemassaolossa ei ole mitään toivoa minkäänlaisen pysyvän onnen kokemisesta; ettei mihinkään osista koottuun voi luottaa ikuisesti. Lepuuta mieltäsi siinä ymmärryksessä, irti kaikesta. Et ole enää takertunut kehoosi, omaisuuteesi, kehuihin, kuuluisuuteen tai mihinkään, ymmärrät, että kaikki ne muuttuvat ennemmin tai myöhemmin kärsimyksiksi. Lepuuta mieltäsi sen sisäisessä rauhassa ja selkeydessä ja oivalla, että se on todellinen turvasi, ainoa asia johon voit luottaa, ainoa todellisuus, joka on aina läsnä.
Sekaannus, usko että voimme pitää tilanteita yllä ja kiintymyksemme nautinnon kokemuksiin saavat meidät kärsimään. Kun ymmärrämme koko prosessin, emme enää odota paljon mistään, eivätkä elämän muutokset enää vaikuta meihin niin kuin ennen, kääntyipä tilanne parempaan tai huonompaan suuntaan. Tiedämme, että niin voi käydä, emmekä ota sitä niin vakavasti, annamme asioiden mennä tietoisina siitä, että niiden luonto on nimenomaan muuttua ja olla katoavaisia. Toisaalta luotamme yhä enemmän oman mielemme olennaiseen luontoon, koska tiedämme, että ”tuolla puolen” olevassa tilassa voimme löytää todellisen onnen ja inspiraation; se on pysyvästi luotettava.
Kärsimyksen mietiskeleminen saa myös myötätunnon kasvamaan. Kun tulee yhä tietoisemmaksi siitä, että olennot kaikissa olemassaolon muodoissa ovat alttiita kärsimykselle ja että hylkäämällä polun todelliseen onneen he yrittävät kaikin mahdollisin keinoin välttää kärsimystä siinä onnistumatta, ei voi muuta kuin tahtoa helpottaa heidän kärsimyksiään. Sitä kutsutaan myötätunnoksi, ja kärsimyksen pohdiskelun tulisi auttaa sitä kasvamaan sydämissämme.
Olemme lopulta tulleet tutkimuksemme viimeiseen aiheeseen, joka on olemuksen tai ytimen puuttuminen kaikesta. Edellisten analyysien avulla olemme varmistuneet, että viiden osista kootun aggregaatin luonto on moninainen, pysymätön ja kärsimystä. Se johtaa aiheellisesti kysymään: ”Kuka minä olen?” Mikä se on, jota kutsutaan ”minäksi”? Voimme toistaa edelliset mietiskelyharjoitukset, mutta tällä kertaa keskitymme tuohon kysymykseen.
Mietiskele uudelleen sitä, että kaikki ulkoiset ja sisäiset ilmiöt, keho ja mieli on osista koottu, ja koeta löytää yksikkö, jonka voisi osoittaa olevan ”minä”. Huomioi sitten, kuinka kaikki virtaa ja muuttuu kuin vesiputous tai joki. Maailma näyttää värähtelyjen muodostamalta kentältä, joka vaihtaa väriä ilman mitään omaa olemusta. Anna asioiden virrata tällä tavoin ja lepuuta mieltäsi tässä ymmärryksessä. Lopuksi muistuta mieleesi, että kärsimys sisältyy kaikkeen olemassa olevaan ja oivalla, että ajatus itsenäisestä pysyvästä minästä on absurdi: joko tuon minän täytyisi olla luonnoltaan kärsimystä tai se olisi kokonaan erillään aggregaateista, jolloin se ei tuntisi eikä havaitsisi mitään.
Pohdiskelemalla täten asioiden osista koottua luontoa, pysymättömyyttä ja kärsimystä oivallamme, että asiat eivät ole kiinteitä, ne eivät ole konkreettisesti olemassa siten kuin ne näyttävät olevan. Näiden pohdiskelujen myötä ”minän” käsite häviää. Ymmärrämme, että itsenäinen kokonaisuus, henkilö tai minä on käsite, jota ei voi puolustaa, koska sillä ei ole itsenäistä olemassaoloa. Kun on valoa, silmä näkee köyden köytenä, eikä kuvittele sitä käärmeeksi, samalla tavalla viisauden silmä näkee, että osista koottujen aggregaattien hiukkasten ja hetkisten jatkumoa pidetään kokonaisuutena vain silloin, kun sitä ei tutkita ja analysoida kunnolla.
Tämän mietiskelyn tarkoitus on ymmärtää, että tämä ”minä” ei ole niin todellinen ja tärkeä kuin luulemme. Se on perusta henkisen kehityksen koko prosessille. Ilman, että ymmärtää siitä hiukan, ei ymmärrä mitään muuta harjoitusta kunnolla. Huolimatta siitä, miten ”edistyneitä” harjoituksia teemme, jos emme ymmärrä tätä keskeistä asiaa, harjoitus ei vastaa tarkoitustaan.
Egottomuuden, itsenäisen ja kokonaisen minän poissaolo ei ole jotain, mikä olisi ymmärryksemme ulottumattomissa. Kun kuulee sanan ”egottomuus”, vaikuttaa siltä, ettei sitä voi edes toivoa ymmärtävänsä. Ei kuitenkaan tarvitse olla erikoislahjakas eikä tavallista älykkäämpi ymmärtääkseen sen. Me kaikki ymmärrämme siitä ainakin jotain. Ja tuo ymmärrys on suureksi hyödyksi, se ei ole vain teoriaa. Voimme kokea sen mietiskelyssä ja muistaa sen mietiskelyn jälkeen aina, kun kohtaamme ongelmia. Se on käytännöllistä ja saavutettavissa. Samalla se on sekä mahayanan että vajrayanan perusta. Jos tahtoo kehittää aitoa myötätuntoa tai harjoittaa vajrayana-sadhanaa ilman jonkinasteista ymmärrystä itsen olemattomuudesta, ei tee harjoitusta oikein.
Egottomuuden tai tyhjyyden ymmärtäminen ei ole kuin hyppäisi johonkin synkkään ja syvään kuiluun, tai tuhoaisi itsensä. Ihmiset ihmettelevät usein, miten he voisivat elää ilman ”minää”. Todellisuudessa kysymyksessä ei ole minkään hävittämisestä eikä nihilistisestä asenteesta. Päinvastoin, se on selkeää tietoa, ja sen varassa on enemmän järkeä olla elossa, elämä on kevyempää ja mielenkiintoisempaa, koska ei ota asioita niin raskaasti.
Avaruuden äärettömyyteen verrattuna ”minä” on hyvin pieni. Kun pitää ”minää” jonakin hyvin todellisena, ajattelee itseään erillisenä yksilönä, joka on erossa muusta maailmasta. Itsensä pitäminen yksilönä on samaa kuin sulkisi itsensä pikkuruiseen taloon, jossa on hyvin paksut seinät. Jos on erillinen, tuntee pakostakin yksinäisyyttä. Pienessä häkissämme olemme eristettyinä, eikä muille ole tilaa. Syntyy kitkaa, riitoja ja tunne, ettei missään ole mitään järkeä tai että on eksyksissä. Ja pelkää, koska on niin pieni ja haavoittuvainen.
Toisaalta, jos minää ei ole, ei ole itsenäistä itseäkään. Itsen poissaolo merkitsee kaiken keskinäistä riippuvuutta: ymmärrystä siitä, että olemme osa kaikesta muusta. Siksi ei tunne itseään erilliseksi eikä yksinäiseksi, ei ole kitkaa, ei pelkoa siitä, mitä ”muu” on, ja kaikille riittää tilaa. Toisin sanoen, on myötätuntoa. Se on tässä ajatuksena. Itsenäisen kokonaisuuden tyhjyys tarkoittaa todellisuudessa runsautta: seinien poissaoloa. Kun kokee tyhjyyden, tuntee suurta laajentumisen ja onnen tunnetta, Ei ole enää tunnetta siitä, että jotain puuttuu. Todellakin, mitä vahvempi ”minä”, sitä enemmän minulta puuttuu.
Mipham sanoo, että todellisuutta vastaamaton mielentila on kuin eläisi jatkuvasti naamio kasvoillaan. Kuvittele, että joku pakottaisi sinut kantamaan naamiota ja esittämään toista henkilöä. Elämä kuluisi yrityksissä vastata kuvaa, joka et todellisuudessa ole, teeskentelisit olevasi joku muu. Voi olla, että roolihahmosi on paljon parempi kuin itse olet, siitä huolimatta yrität esittää sitä, etkä voi koskaan olla luonnollinen oma itsesi. Kaikki mikä ei vastaa tuota kuvaa täytyy piilottaa, ja siitä syntyy monia ristiriitoja ja sisäistä tuskaa. Jos voisit ottaa naamion pois ja rentoutua, miten helpottunut olisitkaan, että saat olla oma itsesi! Meillä on koko ajan kasvoillamme omien ennakkokäsitystemme naamio siitä, kuka olemme: ”Olen se ja se”, tai ihan pelkästään: ”Minä olen.”
Kun alkaa hiukan ymmärtää tämän ”minän” olemattomuutta, se on kuin riisuisi naamionsa ja näyttäisi oikeat kasvonsa, se on paluuta luonnolliseen tilaan. Ei tarvitse saavuttaa enää mitään. Sitä egottomuuden ymmärtäminen on. Kyse ei ole itsensä kieltämisestä tai tukahduttamisesta, ainoastaan virheen poistamisesta. Se on vapautta. On se, mikä on. Sutrissa sitä kutsutaan taakan pudottamiseksi harteilta: helpotuksen huokaus. Se on nirvana: uloshengitys.
Yleensä kun sanomme ”minä”, emme tiedä tarkkaan, mitä sillä tarkoitamme. Onko se osa kehoamme vai mieltämme? Se on vain sana, jota käytämme määrittelemään monien kokemusten ja eri tekijöiden yhdistelmää. Yleensä emme huomaa sitä. ”Minän” idean poistaminen merkitsee virheellisen mielikuvan poistamista.
Egottomuuden oivaltaminen ei muuta mitään, se ei muuta maailmaa. Siinä vain palataan siihen, mikä on luonnollista, ilman että luotaisiin jotain keinotekoisesti tai tuhottaisiin jotain. Se on sinä olemista mikä on ilman vääristyneitä mielikuvia itsestä tai maailmasta. Toisin sanoen, tämän mietiskelyn tavoite on poistaa vääristyneet havainnot ja mielentilat.
Egottomuuden oivaltaminen poistaa kaiken takertumisen: vapautuu kaikista siteistä. Antaa periksi luonnolle, ja luopuu siitä, mitä on aikaisemmin virheellisesti pitänyt ”omanaan”, ja josta kärsimys on tullut rankaisuna. Heitämme pois kantamamme taakan, joka on pitänyt meitä samsaraan vajonneina, niin muutumme rajattomiksi. Päästämällä irti kaikesta muutumme kaikeksi.
On tärkeä ymmärtää, että tämä egottomuuden oivallus on tavoite, harjoitusten päämäärä. Sitten tietää, mistä tie kulkee. Ellei sitä tiedä, on hämmennyksissä, harjoittipa mitä tahansa. Voi lausua mantroja ja rukoilla, tehdä monenlaisia harjoituksia, mutta se ei toimi eikä auta löytämään ratkaisua ongelmiin, joita elämässään kohtaa, koska on unohtanut pääasian; on kadottanut tien. Siksi monissa opetuksissa sanotaan, että ainoa todellinen merkki siitä, että dharmaharjoitus edistyy, on se, että ego vähenee. Ellemme hanki lisää tilaa, niin että maailma, jonka koemme ympärillämme, mahtuu paremmin, emme edisty.
Polku ja päämäärä ovat itse asiassa sama asia. Päämäärä ei ole jotain, mikä eräänä päivänä täytyy saavuttaa. Se ei ole muuta kuin polku silloin, kun polusta tulee kaikenkattava. Jotta sen saavuttaisi, täytyy egon seinän läpi ensin onnistua kaivamaan pieni reikä mietiskelyn työkaluilla. Silloin näkee polun selvästi. Sen jälkeen näkökulmaa laajennetaan. Polku alkaa kapeana ja sitten se levenee, kunnes siitä tulee kaikenkattava. Ensi ymmärtää minän olemattomuuden, sitten ymmärtää kaiken tyhjyyden ja lopulta ymmärtää tuon tyhjyyden luonnon.
Egottomuuden ymmärtäminen ei ole ristiriidassa muiden harjoitusten kanssa. Se ei ole harjoitus kaikkien muiden yläpuolella, ennemminkin se on niiden perusta: se auttaa ymmärtämään kaikkien harjoitusten tarkoituksen. Jos esimerkiksi tekee jidam-harjoitusta ilman, että ymmärtää jotakin egottomuudesta, sitten on itse ”siinä” ja sen lisäksi siinä on jumaluus. Se on tietenkin monimutkaista. Egottomuus luo mieleen lisää tilaa. Kun on avarampi, sitten kaikki mahtuu sisään ilman ongelmia. Mutta jos jatkuvasti ajattelee: “Minä mietiskelen, minä visualisoin,” syntyy monia ongelmia. Visualisaatioille ei ole tilaa.
Maailma, ts. samsara, on viisi aggregaattia, ja vipashyana-menetelmä on kuin vasara ja taltta, jotka auttavat hajottamaan rakennuksen. Seuraavaksi käymme läpi sen, miten edelliset mietiskelyharjoitukset voivat johtaa egottomuuden ymmärtämiseen.
Tutki ensin viittä aggregaattia yksi kerrallaan. Huomaa, että aineellinen maailma ei ole muuta kuin osasten kokoelma ilman mitään konkreettista olemusta. Samoin mielessä on monenlaisia asioita: erilaisia tunteita, kaikki nimilaput, joilla nimeämme sen, mitä havaitsemme, erilaisia reaktioita ja eri tajunnat, jotka järjestävät tietomäärää. Yhdessäkään viidestä aggregaatista ei ole mitään itsenäistä kokonaisuutta. Jopa tajunta, kuten näimme, koostuu osista ja on pysymätön, joten ei ole mitään, minkä voisi tunnistaa itsenäisesti olemassa olevaksi.
Kun lopulta tulet siitä tietoiseksi, lepää siinä ymmärryksessä, reagoimatta tunteisiin, nimeämättä asioita, antamatta mielesi seurata mitään impulsseja tai mielitekoja; oivalla että ne kaikki ovat mielessäsi tapahtuvia asioita, äläkä ota niitä niin vakavasti. Olet analysoinut kaiken, mikä piti analysoida ja havainnut, että mikään ei ole luotettavaa. On fyysisen kehon aistikokemukset; on havaintoja ja tunteita, on mentaalisten tapahtumien jatkumo ja tajunnan eri aspektit, mutta kehossa ei asu kukaan, kukaan ei omista sitä, kukaan ei tee havaintoja, tunne tunteita eikä ole tietoinen.
Tutki nyt uudelleen kaikkien asioiden pysymättömyyttä. Kaikki muuttuu hetki hetkeltä, niin kuin joen virta. Virta syntyy lähteestä, käy läpi muodonmuutoksia, sopeutuu erilaisiin muotoihin ja ilmiasuihin ja virtaa sitten mereen. Pidämme sitä koko ajan yhtenä ja samana virtana. Jos kuitenkin voisimme jonain hetkenä ammentaa kaiken veden joesta ämpäreihin ja etsisimme itseään jokea, ei löytyisi muuta kuin vesipisaroita. Ei ole mitään joen kokonaisuutta, joka pysyisi samana koko matkansa ajan.
Otetaan esimerkiksi vuodenajat. Talven oletetaan kestävän kolme kuukautta ja sitten tulee kevät, sitä seuraa kesä jne. Onko kuitenkaan olemassa mitään, mitä voi kutsua talveksi? Missä talvi on? Milloin se alkaa ja loppuu? Se, mitä kutsumme talveksi muuttuu jatkuvasti. Mitä tapahtuu kun talvi loppuu? Milloin kevät alkaa? Käsitteellistä sopimusta lukuun ottamatta, onko jokin oikea alkukohta, jonka voi tunnistaa?
Näin huomaamme, ettei ole mitään varsinaista ”talvea”, ”kevättä” ja ”kesää”. Ne ovat vain nimiä, joita käytetään muutosprosessista, ilman että olisi mitään varsinaista muuttuvaa tekijää.
Otetaan toinen esimerkki: aaltoileva vehnäpelto. Korret huojuvat tuulessa ja näyttää siltä, kuin aallot liikkuisivat pellon laidasta toiseen. Erillisiä korsia lukuun ottamatta ei ole mitään ”aaltoa” ei liikkuvaa kokonaisuutta, on vain liike. Sama koskee meren aaltoja: näyttää siltä kuin aalto liikkuisi, vaikka ainoastaan vesipisarat aaltoilevat.
Elämäämme voi verrata näihin esimerkkeihin. Olimme ensin pieni vauva, josta myöhemmin tuli pieni lapsi, sitten nuori, aikuinen ja lopulta muutumme vanhaksi. Tavallisesti ajattelemme, että sama henkilö, jolla on tietty nimi, kävi läpi sen kehityskaaren, mutta todellisuudessa identiteettiä ei ole. On vain monimutkainen muutosprosessi syntymästä kuolemaan. Elämämme on muutoksen aalto, ilman mitään itsenäistä kokonaisuutta, joka olisi pysyvästi läsnä muuttuessaan. Pysyvän itsen käsite on harhaa.
Viisi aggregaattia ovat myös pysymättömiä ja siksi niissä ei ole minää. Ajattelemme tavallisesti: ”Minä voin koskettaa kehoani; minä tunnen; minä ajattelen…siksi olen.” Buddhalaisuuden mukaan kuitenkin minä ajattelen, siksi minä en ole! Se johtuu siitä, että ajatukset ovat kovin pysymättömiä ja katoavaisia. Sanomme siis, että ajatuksia on, muttei ajattelijaa, tunteet on, muttei niiden tuntijaa, on elämä, mutta kukaan ei elä.
Ole tietoinen tunteista ilman, että ajattelet niiden olevan ”sinun” tunteitasi tai että ”sinä” koet ne. Ole tietoinen siitä, että ne ovat vain lakkaamaton virta mentaalisten tapahtumien välähdyksiä, jotka eivät tule mistään eivätkä mene mihinkään, ilman että ne viittaavat subjektiiviseen itseen. Samalla tavoin ole tietoinen jokaisesta muustakin mentaalisesta tekijästä ilman että yhdistät niitä itseesi tai pidät niitä ominasi. Lepuuta sitten mieltäsi ilman että keskityt mihinkään, ole tietoinen tästä totuudesta, äläkä puutu mihinkään tunteeseen, käsitteeseen, reaktioon tai mihinkään ilmiöön sisä- tai ulkopuolella.
Ymmärrys pysymättömyydestä johtaa hyvin käytännölliseen johtopäätökseen: kuolemme joskus. Emme tiedä milloin, siitä ei voi olla koskaan varma: se voi tapahtua huomenna, jopa tänään, tai vasta 40 vuoden kuluttua. Se, mistä voi olla varma on, että se tapahtuu joskus. Mikä kuolema oikein on? Miten siihen pitäisi suhtautua?
Kun tutkii kuolemaa, sen voi määritellä tietyn kehon ja mielen yhdistelmän lakkaamiseksi. Kehomme ja mentaaliset tekijät muodostavat hyvin monimutkaisen elävän kokonaisuuden, joka eräänä päivänä lakkaa toimimasta. Sitä kutsutaan kuolemaksi. Kuolemamme jälkeen kaikki osatekijät, jotka ovat tällä hetkellä yhdistyneet muodostamaan elävän kokonaisuuden, erkanevat toisistaan. Mitkä ovat kuoleman syyt? Miksi meidän täytyy kuolla? On hyvin tärkeää ymmärtää, että kuoleman syy ei ole jokin yhtenä tiettynä päivänä tietyllä hetkellä tapahtuva asia, vaan kuuluu olennaisesti omaan olemukseemme, luomisprosessiimme. Syntymä on kuoleman syy, kuten jokainen hetki on seuraavan hetken syy. Olemme osista kootut, monien tekijöiden summa. Koska ne kaikki muuttuvat jatkuvasti, ne ovat toisiinsa yhteydessä muuttuvin sidoksin. Eräänä päivänä sidokset katkeavat, ja sitä kutsutaan ”kuolemaksi”. Se ei johdu tietystä onnettomuudesta tai tapahtumasta elämässä, vaan se on upotettu omaan syntymäämme. Voidaan sanoa, että syntymämme on kuolemamme alku, koska kaikki osista koottu hajoaa ja loppuu.
Itse asiassa kuolema tapahtuu koko ajan. Kaikki muuttuu joka hetki. Yksikään solu ruumiissamme ei pysy samana minuutista toiseen. Jätämme kaiken taakse jatkuvasti: kuolemme hetki hetkeltä. Ellei ole itsen kokonaisuutta, joka pysyisi samana elämän aikana, kukaan ei kuole. Kuolema on vain eräs muutos. Muuttuvien kokemusten virta jatkuu lakkaamatta kuoleman jälkeen, samoin kuin ennenkin.
Kun ymmärtää kuoleman tällä tavoin harjoituksen kautta, oivaltaa, että kuolema ei välttämättä ole jotain pahaa, vaan se voi olla vapauttava kokemus. Tämä on hyvin syvällistä, koska oivaltaa kuoleman olevan aina läsnä. Se on elämän olemus. Usein ajattelemme että kuolema alkaa kun elämä loppuu. Elämä ja kuolema tuntuvat olevan vastakohtia kuin yö ja päivä. Niitä ei voi sovittaa yhteen. Mutta jos elämä on todella olemassa, miten se voi koskaan lakata olemasta? Ja miten kuolema voisi alkaa elämästä, joka on sen vastakohta?
Elämän kannalta kuolema on tarpeellinen: joka hetki jotakin kuolee tehdäkseen mahdolliseksi uuden ilmestyksen. Itse asiassa kuolema on elämän perusta, kuin tila ja avaruus. Se tekee asioista mahdollisia. Ellei olisi kuolemaa, mikään ei muuttuisi, kaikki olisi liikkumatonta. Elämä ja kuolema ovat toisistaan erottamattomat. Emme voi määritellä kuolemaa tarkkaan; se on vain tila joka ilmestyy, kun osista koottu hajoaa, kun kaikki osatekijät erkanevat toisistaan. Kuoleman todellinen luonto on tyhjyys, avaruuden tai tilan tyhjyys, koska tyhjässä tilassa uudet muodot voivat jatkuvasti ilmentyä erilaisina.
Kuoleman olemus on mielen kirkas tyhjyys, ja elämän olemus on pysymättömyys. Kutsumme ”elämäksi” tuhoutuvissa olevien ilmiöiden jatkuvan muutoksen tilaa. Siksi joissain vajrayana-harjoituksissa rukoilemme yhtä aikaa elämää ja ikiaikaista viisautta. Ne ovat yksi ja sama asia. Kun mieli pysyy omassa olemuksessaan, se on ikiaikaista viisautta – tila jossa kaikki tapahtuu, se on todellista elämää. Kun mieli on kiintynyt pysymättömiin ilmiöihin ikään kuin ne olisivat todellisia, on kuin olisi kuollut.
Pelkäämme kuolemaa siksi, että emme tiedä, kuka olemme. Ajattelemme, että kokonaisuutemme itsenä, johon olemme kiintyneitä, häviää. Siitä pelko johtuu. Samastumme kehoomme, nimeemme, persoonallisuuteemme, rakkaimpiimme ja omaisuuteemme. Samastumme pysymättömiin osista koottuihin yhdistelmiin, jotka ovat katoavaisia ja epätodellisia. Tietenkin niiden yllä pitäminen on mahdotonta. Siksi pelkäämme.
Olennaisesti olemme muuttumatonta, tuhoutumatonta ikiaikaista viisautta, joka ei koskaan muutu, joka on täynnä elämää ja hyviä ominaisuuksia; koska emme tunnista sitä emmekä samastu siihen, pelkäämme kuolemaa. Todellinen syy kärsimykseen ja ahdistukseen joka kuoleman tuloksena koetaan, on takertuminen, se, että ryhdymme tekemisiin harhanomaisten ilmiöiden kanssa. Kuvittelemme, että kuolema on kuin putoaisi pimeään kaivoon. Meitä kauhistuttaa kadottaa keho ja jättää taakse kaikki, mikä meille kuului, kaikki ihmiset, jotka ovat lähellä sydäntämme. Tuntuu alastomalta ja on aivan eksyksissä. Jos kuitenkin havaitsemme, että kaikki asiat on osista koottu ja kaikki on pysymätöntä, ja että näiden jatkuvien muutosten ja onttouden takana on tuhoutumaton ja avara selkeys, joka on itse asiassa oman mielemme todellinen luonto, ja jos pidämme ymmärrystä tästä yllä elämämme aikana, kuolema ei enää pelota meitä. Kuolema on tosiasiassa hetki jolloin perusmieli, selkeys ja viisaus, jotka ovat lopullinen turvamme, paljastuvat.
Vajrayanassa sanotaan, että hyvälle harjoittajalle kuolema on vapautumisen hetki koska kaikki karkeat elementit hajoavat ja ydinolemus tulee näkyviin. Kuoleman hetkellä ikiaikaisen viisauden kirkas valo on täysin läsnä, ja sen voi tunnistaa, voi saavuttaa valaistumisen – lopullisen turvan – ja kuolemattomuuden. On vapaa. Joten egottomuus ei merkitse sammumista vaan kuolemattomuutta.
Ymmärtämätön näkemyksemme kuolemasta on väärinkäsitys, joka aiheuttaa kaikki muut pelot: häviämisen pelon, pelon että menettää jotakin, että muuttuu vähäisemmäksi kuin ennen. Nuo pelot liittyvät kaikki kuolemaan, joka perustuu väärinkäsitykseen. Harjoituksen ja mietiskelyn tulisi ihannetapauksessa paljastaa väärinkäsitys. Pelkojen pitäisi poistua ja tulisi oivaltaa, että se, mitä kutsumme kuolemaksi on itse asiassa oikeaa elämää, kun taas se, mitä kutsumme olemassaoloksi on vain harhaa.
Sitä voi mietiskellä seuraavasti. Muistele elämääsi, millainen olit ruumiillisesti ja henkisesti, eilen, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten jne., aina lapsuuteen saakka. Seuraa sitten läpikäymiäsi muutoksia menneisyydestä tähän päivään. Sillä tavoin saat kattavan kuvan kaikista muutoksista, joita olet käynyt läpi. Kun tulet takaisin nykyisyyteen, ajattele tulevaisuutta ja näe, miten tämän päivän ongelmat ja murheet muuttuvat pelkiksi muistoiksi seuraavana vuonna. Kuvittele, kuinka tulet vanhaksi, sairastut ja käsitä lopulta, ettei tätä ehdollista olemassaoloa voi pitää yllä, että olet voimaton kuoleman edessä. Koeta todellakin tuntea kuoleman hetki ja ymmärrä, että on turhaa kiintyä ihmisiin, paikkoihin ja asioihin, koska eräänä päivänä sinun täytyy hylätä ne kaikki. Pohdiskele tätä jonkun aikaa.
Kuvittele seuraavaksi mitä tapahtuu kuoltuasi. Näe, miten kehosi jäykistyy, hajoaa, haisee pahalle ja muuttuu mädäntyneeksi lihaksi, pelkiksi luiksi ja miten luut lopulta murenevat tomuksi. Vaikka kehosi hajoaa, saatat edelleen kokea mielentiloja, mutta ne ovat epävakaita ja käsittämättömiä. Tavallaan nekin ovat epätodellisia ja hajoamassa. Kun mitään ei ole jäljellä, pysyttele tässä tyhjyyden ymmärryksessä ja tule tietoiseksi, että mielesi olemus paljaana on todellinen yksilöllisyytesi, todellinen elämä ja todellinen turvasi.
Se on mietiskelyn ydin. Oivalla samalla, että tämä mielentila on aina läsnä: se on itse asiassa se, mitä koemme nyt. Tässä ymmärryksessä harjaantuminen on eräs parhaista tavoista valmistautua kuoleman hetkeen.
Jotkut ihmiset pitävät näitä mietiskelyharjoituksia kuivina; ne saattavat näyttää heistä nihilistisiltä. He ajattelevat, että yritämme tuhota jotain, poistaa kaiken sanomalla, että se ei ole todellista, että millään ei ole väliä eikä mikään ole todella olemassa. Meidän on vakuutettava yhä uudelleen, että näin ei ole, emme tuhoa tai yritä poistaa mitään. Emme myöskään – ja tämä on hyvin tärkeää – yritä paeta johonkin toiseen maailmaan, nirvanaan tai muualle. Tämän meditaation avulla jätämme kaiken ennalleen täsmälleen niin kuin se on. Ainoa asia mikä muuttuu on se, miten käsitämme asiat: näemme ne nyt sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina miltä ne näyttävät. Ymmärrämme niiden onttouden. Vaikka näytämme olevan ”joku”, totuus on, että emme ole kukaan. Vaikka itse näyttää olevan olemassa, todellisuudessa sellaista kuin itse ei ole olemassa. Meidän on myönnettävä, että näin asiat todella ovat, tämä on totuus.
Jokaisen mietiskelyn päätteeksi, kun tullaan siihen lopputulokseen, ettei ole mitään kiinteää, ei mitään, jolla olisi oma olemus, lepää siinä ymmärryksessä. Jotkut ihmiset ihmettelevät, missä lepuutamme mieltä, ellei millään ole olemusta. Lepäämme totuudessa. Sillä ei ole nimeä. Jos nimeäisimme sen, rakentaisimme taas jotain keinotekoista. Vaikka sillä ei ole nimeä, voimme kuitenkin viitata siihen ja kutsua sitä totuudeksi, sillä muut asiat ovat pelkästään suhteellisia. Joskus tuota totuutta kutsutaan buddhalaisuudessa ”tyhjyydeksi”. (On muistettava, että tässä esitettyjen neljän aiheen tarkoitus on johtaa erityisesti ymmärtämään yksilöllisen itsen tyhjyys, mikä on vasta ensimmäinen osio buddhalaisista tyhjyyden opetuksista.)
Mieli on ilman mitään ajatuksia, ilman viitekohtaa, mutta selkeä. On hereillä, mutta vapaa käsitteistä. Kutsumme sitä ”totuudeksi”, ”tyhjyydeksi” tai ”Dharmaksi”. Itse asiassa tyhjyys on Dharman ydin. Tuon oivalluksen tila on polku, jota on kuljettava, pysyttävä sillä vakaasti ja tukeuduttava siihen. Tuo polku vie valaistumiseen, buddhuuden tilaan; se on todellinen turva. Tuo tila on kuin alku tai polun pohja, maaperä, jolla valaistumisen kaikki ominaisuudet kasvavat. Kun ymmärrys siitä syvenee, sitä voi kutsua myös Prajnaparamitaksi, kaikkien Buddhien äidiksi, koska kaikki Buddhat ravitsevat mieltään tuossa tilassa.
© Bodhimieli.fi, suomennokset Ani Sherab
Kuva: freepik